Autobiografinen harrastelijakuvaus: Maailma, verkkokalvo, kenno ja näyttö

Kun perheeseemme tuli ensimmäinen digikamera 12 vuotta sitten, aloin ottaa enemmän valokuvia kuin aiemmin. Tietenkin, nythän siihen oli varaa. Kaltaiseni tavallinen pulliainen pääsi lopulta pelaamaan sillä, millä ammattilaiset olivat aina pelanneet: kuvien määrällä. Jos samasta aiheesta voikin ottaa kymmenenkin hieman toisistaan poikkeavaa kuvaa, todennäköisyys saada aikaan jotain kohtalaisen kivan näköistä on aika paljon suurempi kuin ennen.

Mutta ei räpsyjen määrä kuvaa tee.

Eräs kiinnostavimpia valokuvausmuistojani noilta ajoilta oli, kun annoin kameran alle kolmevuotiaan tyttäreni käsiin. Muistikortille tarttuneet kuvat avasivat aivan uuden, suorastaan surrealistisen oudon näkökulman omaan kotiini. Maailma ei ole meille kaikille sama.

Kuva: 4-vuotiaan täysosuma.

Pari vuotta sitten avasin tilin Flickriin, koska halusin jakaa visuaalista ympäristöäani kaukaisten ystävieni kanssa. (Samasta syystä se ensimmäinen digikamerakin meille oli aikoinaan tullut.) Kuvablogin aloittaminen osoittautui merkittäväksi käänteeksi siinä, miten katselen maailmaa. Aloittaessani pidin kameraa vielä ennen kaikkea ympäristön dokumentoinnin välineenä: valokuvat olivat vielä sen näyttämiseen, mitä olin nähnyt.

reed

Aloin selailla sivustoa. Millaisia kuvia muut jakoivat? Jotkut tekivät hienompia ja jotkut kiinnostavampia kuvia kuin toiset. Aloin seurailla käyttäjiä, jotka herättivät minussa muitakin tuntemuksia tai ajatuksia, kuin että tällaistakin joku on nähnyt. Siis nimenomaan erilaisia kuvaajia kuin mitä itse olin. Yhtä olennaista kuin ”mitä” olikin ”miten”, usein olennaisempaakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Seura tekee kaltaisekseen.

Astuin jälkikäsittelyn maailmaan. (Miten siihen olikin mennyt niin kauan?) Se oli kuin paluu lapsuuteen, piirtämisen tai maalaamisen ääreen. Moni kuva syntyy vasta tietokoneen tai puhelimen ruudulla. Kameran tallentama informaatio onkin useimmiten vasta rakennusmateriaalia, ei vielä kuva vaan kuvan mahdolllisuus. Vasta valotusta, väriä, tarkennusta ja niin edelleen säätämällä kuvaajan visio toteutuu. Muut manipulaatiot siihen vielä päälle. On riemastuttavaa hakata raakakuvan kivenjärkäleestä esiin se muoto, jonka mahdollisuuden siinä on nähnyt. Sanojen ja käsitteiden parissa työskentelevälle ei-käsitteellinen, ei-sanallinen ilmaiseminen on lisäksi vapauttavaa, askelen verran välittömämpää toimintaa.

beach

Myös visuaalinen elämys on kulttuurisesti määräytynyt. Huomaan usein pitäväni kuvista ja tuottavani kuvia, jotka ovat asetelmallisesti tai muuten tyylillisesti mitä perinteisimpiä. Erityisesti maisemakuvauksessa romanttis-realistisen maalaustaiteen vaikutukset ovat yhtaikaa ilahduttavia ja kliseisiä.

lintu

Mitä tämä edullisesti tavoitettava kuvaamataiteen muoto on minulle antanut, paitsi silkkaa tekemisen iloa? Uudenlaisen tavan katsoa. Visuaalinen ympäristöni ei ole enää ainoastaan olemassaolevia näkymiä, vaan toisenlaisten näkymien mahdollisuuksia. Vuorovaikutukseni ympäristöni kanssa on entisestään kaksisuuntaistunut. Yhtä lailla kuin otan vaikutelmia vastaan, työnnän omia visioitani ympäristööni.

marras

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: