Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

2 vastausta

  1. Olen hurjan pahoillani siitä, että joudutte elämään kahdessa vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa.

    Samaa metaforaa olen usein miettinyt raskaudesta. Alkio on tiettyyn pisteeseen asti Schrödingerin kissa, sekä elävä että kuollut. Molempia todellisuuksia on elettävä, samaan aikaan on valmistauduttava syntymään ja kuolemaan.

  2. Tsemppiä, Liina!

    Tämmöistähän tämä on. Pohjimmiltaan tämä on tällaista niin kauan kuin on elämää. Niin kauan, kun on tarpeeksi tajuissaan ajatellakseen tulevaisuutta. Useimmiten sitä vain ei huomaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: