Kehosta ja mielestä

Kysymys mielen ja kehon suhteesta tuntuu äkkisiltään banaalilta filosofian peruskysymykseltä, jota kaikki alan opiskelijat joutuvat jo ensimmäisillä kursseillaan miettimään, ja josta on vaikea sanoa mitään, mitä kaikki eivät jo olisi kuulleet. Mutta toisaalta: aivonäkökulman korostuminen ihmisten käsityksissä on vielä banaalimpaa, ja ennen kaikkea aivokorostus on inhimillisen kokemuksen puitteissa tarkasteltuna niin puutteellinen, että sitä tekee mieli sanoa suorastaan virheelliseksi.

Descartesin sielu-ruumis-dikotomiaa lähestyvässä aivonäkökulmassa ”minä” tai mieli ymmärretään aivotoimintana. Keho puolestaan on mielen tai aivojen työkalu maailmassa pärjäämiseen, tai jonkinlainen käyttöliittymälaitteisto, jonka kautta aivoihin sijoittuva mieli ovat vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Tämän käsityksen puolesta voidaan esittää paljon käytännöllistä todistusaineistoa: Lyödään Ossia päähän, niin Ossi hukkaa lähihistoriansa, ja jos hyvin käy, persoonallisuuteenkin tulee tilapäisiä muutoksia. Lobotomia tai aivoverenvuoto voivat muuttaa persoonaa pysyvästi. Aivojen toimintaan vaikuttavat lääkkeet vaikuttavat ihmisen tapaan kokea todellisuutta. Ja niin edelleen.

Näistä havainnoista ei liene erimielisyyttä. Eikä käytännön tasolla ehkä seuraavasta johtopäätöksestäkään: aivot ovat merkittävä tekijä mielen tai minuuden taustalla.* Jos jäämme aivoihin, emme kuitenkaan tavoita puoliakaan siitä, mitä ”minä” meille todella merkitsee emmekä läheskään kaikkea sitä mitä tarkoitamme mielellä. Me nimittäin käytämme ajatteluumme myös kehoamme. Meidän tunteemme ovat suurelta osin kehollisia. Lisäksi me identifioidumme kehoomme: minuus pitää sisällään myös ruumiin.

Myös näitä väitteitä tukevaa havaintomateriaalia on olemassa paljon.

Kognitiiviset toimintomme ovat kehollisia: ihminen, jonka otsa on siloiteltu botoxilla, ei havaitse toisten ihmisten ilmaisemia kielteisiä tunteita yhtä hyvin kuin verrokkinsa, sillä tunteita ymmärretään kielteisten eleiden avulla, esimerkiksi otsaa rypistämällä. Ihminen, joka istuu kädet puuskassa, jalat ristissä, oppii huonommin uutta kuin avoimeen asentoon istutettu verrokkinsa.

Tunteemme ovat suurelta osin kehollisia: pelko, nolous, rakkaus, ilo, suru… Ne koetaan sykkeen nopeuden muutoksina, ihon lämpötilan muutoksina, kurkkua kuristavana tunteena, vatsassa, lihaksissa. Jos nämä keholliset aistimukset poistettaisiin tunteista, niistä ei jäisi paljonkaan jäljelle. Tätä väitetään menestyksellisesti kokeillun traumojen hoidossa: kun ylipääsemättömän traumaattista muistoa on toistuvasti muisteltu betasalpaajien vaikutuksen alaisena, muisto ja tunne ovat etääntyneet toisistaan; muisto on lakannut aiheuttamasta tunnetta.

Minuutemme on kehollista: Jos minulta amputoidaan käsi, se muuttaa minäkuvaani. Jos minut kastroidaan, se muuttaa minuuttani vielä enemmän. Jos minua halataan… niin, silloin halataan minua, ei minun kehoani. Rakastellessa mielen ja ruumiin yhteys on ehkä ilmeisimmillään. Hyvä tai huono kunto tai ruumiinvammat vaikuttavat suoraan siihen, miten hahmotan ympäristöni: ovatko matkat pitkiä, ovatko mäet korkeita tai jyrkkiä. Sydänsiirron läpikäyneet ihmiset ovat toisinaan kokeneet persoonallisuutensa muuttuneen (ensimmäisen kerran väitteen kuullessani suhtauduin siihen varsin skeptisesti, mutta toisaalta syke ja tunne-elämä ovat niin kiinteässä yhteydessä toisiinsa, että olen sittenkin taipuvainen ottamaan tämän tosissani).

Vaikka minuudesta kertova tarina kenties lopulta kurotaankin kasaan aivoissa, ei se sijaitse siellä. Sitä eletään koko keholla.

*Havaintojen perusteella on toki yksinkertaisempaa, kauniimpaa ja ilmeisempää, että aivot sijaitsevat mielessä kuin päin vastoin, mutta sivuuttakaamme tämä kysymys tällä kertaa.

7 vastausta

  1. Nyt on pakko hiukan nillittää tuosta sydämensiirrosta: sydän ei päätä syketahtiaan itsenäisesti (ellei siinä ole jokin sykkeeseen vaikuttava rakenteellinen vika), vaan sykettä säätelevät eniten fyysinen rasitus sekä ihmisen mielentilat autonomisen hermoston välityksellä.

    Sydänsiirteen saaneiden psyykkisistä muutoksista on kyllä mielenkiintoisia havaintoja, mutta koska sydämellä on niin keskeinen osa elimistön toiminnassa ja myös tiettyjä symbolisia merkityksiä, nuo muutokset saattavat hyvinkin selittyä psyykkisillä reaktioilla jotka vain tapahtuvat tiedostamattomalla tasolla. ”Teknisesti” ei ole suurta eroa, siirretäänkö ihmiselle sydän vai munuainen, mutta tunnetasolla ne ovat varmaankin hyvin erilaiset kokemukset.

  2. Tietenkään sydän ei päätä asioita itsenäisesti. Aivan kuten sydämen ulkopuolinen autonominen hermostokaan ei päätä. Ihmisessä on aika monenlaista takaisinkytkentää, ja osa autonomisesta hermostostakin sijoittuu sydämen alueelle. Useat tutkimukset kertovat siitä, että sydänsiirron jälkeen sydämen lyöntitiheyden vaihdokset vähenevät, ilmeisestikin heikommaksi jäävän hermotuksen vuoksi.

  3. Mutta varmaan merkittävä osa sydänsiirron aiheuttamista persoonan muutoksista selittyy ihan psykologisesti, kuten sanoit. Osa ehkä kuitenkaan ei. Mutta en minäkään siihen usko, että luovuttajan persoona siirtyy vastaanottajalle, kuten jotkut näyttävät ajattelevan.

  4. Ahaa, tuota hermotusjuttua tarkoitit🙂 Jotenkin onnistuin ymmärtämään juuri niin, että sen siirteen antajan persoonallisuutta siirtyisi sydämen ”mukana”, vähän kyllä ihmettelinkin… My bad!

  5. Antajan = luovuttajan… Ehkä olis jo aika mennä nukkumaan😉

  6. Kehon ja mielen kokonaisuutta mä vain ajattelin, ihan tämmöisellä simppelillä tasolla.

  7. Ai NYT se olikin simppeliä😉 Tuntuu etten ikinä oikein pysy sun ajatusten perässä! Meidän pitäisi tehdä aivojenvaihto vaikka päiväksi, niin pääsisin paremmin jyvälle😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: