Kielimuuri

Toisinaan tapahtuu jotakin tällaista:

Astun iltapäivämetroon, väsyneiden ja masentuneiden ihmisten keskelle. Mieliala tarttuu, ja puristan omatkin huuleni tiukkaan yrmyyn. Muutaman metrin päässä istuu tummatukkainen, vihaisen näköinen mutta nuori nainen. Katseemme kohtaavat, hymyilen hänelle silmilläni, en sen enempää, ja huomaan hänen suupieliinsä muodostuvan aavistuksenomaiset hymykuopat. Ehkä se oli vain sattumaa, ajattelen, ja siirrän katseeni toisaalle.

Kun vilkaisen hetken kuluttua häneen uudestaan, hänen huulillaan on selvästi havaittava hymy, ja kun hän katsoo minuun, hymy levenee ja kauneus valtaa hänen kasvonsa. Minäkin hymyilen, hän hymyilee enemmän, ja sitten minua alkaa ujostuttaa. Punastuisin, elleivät poskeni olisi valmiiksi pakkasesta punaiset. Siirrän päätäni sen verran, että saan jostakusta välillämme istuvasta murjottajasta hetkeksi näkösuojan.

Kun pari sekuntia myöhemmin uskallan kurkistaa piilostani, hymyilemme jo niin leveästi kuin kivuttomasti voi hymyillä. Hän säteilee, minä iloitsen, hänen katseensa on hyväksyvä ja lämmin, tässä hetkessä välillämme vallitsee suloinen, romanttinen, lumoava yhteys. Ja vain minuuttia myöhemmin hän nousee, hymyillen nyökkää minulle hyvästiksi, ja jäljelle jää vain hyvä ihastunut mieli. Ilo.

Kohtaamisemme on ollut merkityksellinen ja ideaalinen. Kuten Žižek on Titanic-elokuvan analyysissään todennut, loppuun asti etenevä rakkaus olisi vain pilalle menevää rakkautta. Ideaalinen voi säilyä vain, jos sitä ei saavuteta. Tämä on romantiikan perustodellisuutta, samoin kuin uskonnon. Mutta ehkä yhtä olennaista on, että emme ole ensinkään siirtyneet silmäpelistä kielipeliin, jälkimmäistä ilmausta väärinkäyttääkseni. Emme ole sanoneet mitään, millä jompi kumpi olisi osoittanut typeryytensä tai arkisen mitäänsanomattomuutensa. Emme ole yrittäneet avata ajatuksiamme emmekä selittää itseämme.

Selittäminen synnyttää lokeroita, ja lokeroilla on seinät. Sanat, jotka lausutaan silloiksi, ovatkin muureja. Jopa useammin muureja kuin siltoja.

Maailmassa on liikaa puhetta.

2 vastausta

  1. Voiko kielimuurin lävistää?

  2. Hyvä kysymys.
    Kyllä kielen läpi tai kauttakin voidaan rakentaa yhteys. Aikuisten ihmisten kielimuuri on leveä ja korkea ja tarjoaa siten varsin laaja-alaisen kontaktipinnan: toisen voi oppia tuntemaan melko hyvin. Toisaalta sanotun ja sanomattoman väliin jää kuilu. Yhteys ääneen lausuttuun jättää jäljelle salaisuuksia, sen mihin puheella ei pidetä yhteyttä, ja kuilun olemassaolo rikkoo keskustelukumppanin kahtia: sanomattomaan tuntemattomaan ja sitten puhuttuun, johon tutustutaan.

    Blogauksessa esittämässäni tapauksessahan me emme lainkaan oppineet tuntemaan toisiamme. Yhteys muodostui tuntemattomaan ja salattuun ihmiseen: juuri siihen, joka on minun ymmärtääkseni toisen ydin.

    Kun puhuttu vielä itsessäänkin on tavallisesti ristiriitojen täyttämää, ja luo keskusteluun yhä uusia korjausvaatimuksia, tulee mieleeni esittää väite: puhuttu yhteys ei oikein voi olla ideaalinen. Mitä enemmän puhetta, sitä kauempana ollaan ideaalisesta.

    Otetaan toinen esimerkki elävästä elämästä: eräs parhaista ystävistäni ja minä käymme joskus oluella, ja olemme toisinaan minuuttikaupalla hiljaa. Ne hetket ovat hienoja: yhdessäoloa ilman hälyä, ilman niitä sanoja, joilla harmonista tilaa yritetään muuttaa tai ohjailla johonkin suuntaan.

    Sanat ovat tekoja, ja kun ne tuovat konkraattiseen maailmaan ideoita tai aikomuksia, käy, niin kuin ideoille ja aikomuksille aina käy: toteutus ei aivan vastaa alkukuvaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: