Ei mikään Indiana Jones

supinen

Miina Supisen toinen romaani tärähtää käyntiin täysillä tehoilla. Johonkin kuolemanjälkeiseen rajatilaan jumittunut ”seikkaileva” arkeologi kertoo tarinansa kaivauksista, muinaisuskoisesta lahkosta ja Säde-nimisestä kauniista naisesta. Kertojamme Vic ei kuvitelmistaan huolimatta ole mikään Indiana Jones, vaan paljon arkisempi äijä: pornoa harrastava ja naisia kähmivä vähemmän komea runkkari. Asperger-syndroomaisen Antin kanssa avoimessa suhteessa elävä Säde on puolestaan nuori ja kaunis, mutta melkoinen sählä. Tiedon Akatemia -nimistä Perkeleen palvojien joukkoa jossakin Itä-Helsingin metsissä johtaa Voula Papadupoulos, joka haluaa kaivattaa paikalliset muinaishaudat ja uhripaikat auki, koska on vakuuttunut siitä, että niiden tuntumasta löytyy portti toiseen maailmaan.

Monilla teillä kuljeskelevan romaanin alkupuoli antaa hajanaisen vaikutelman, mutta pikku hiljaa kerronta fokusoituu. Suppiloon lapioidun hiekan tavoin irrallisen oloiset osaset valuvat sittenkin jokseenkin samaan suuntaan.

Ihmiskuvaus ja absurditeetin taju ovat Supisen erityisvahvuuksia ja liittyvät monessa paikassa yhteen. Säteen keskeiset henkilöt on piirretty selkein vedoin, niin että määrittäviä luonteenpiirteitä ei voi olla huomaamatta. Tyypit lähestyvät karikatyyriä, mutta Supisen kynän jälki on elävää ja hienovaraista ja tavoittaa ihmisestä paljon enemmän kuin pelkkä tyypittely tai korostamiset tavoittaisivat. Henkilöt eivät missään vaiheessa muutu pilakuviksi tai kaksiulotteisiksi paperihahmoiksi. Supinen tavoittaa ajatusprosessien satunnaisuuden, poukkoilevuuden ja ristiriitaisuudet, sen absurditeetin joka todellisessakin ihmisessä vallitsee. Henkilöt todella elävät. Ristiriidat, yllättävät havainnot ja mielenliikahdukset naurattavat ja hymyilyttävät; tekstin sävy on lempeän humoristinen.

Säde on keskeisiltä osin rakkausromaani. Kolmiodraaman osapuolet hakevat itseään suhteessa toisiinsa, kaipaavat, tarvitsevat, haluavat tai joskus vain mukautuvat toistensa tarpeisiin. Toisin kuin ehkä tyypillisimmissä rakkausromaaneissa, Säteen rakkaus on varsin illuusiotonta ja kypsää. Se on ikään kuin kokonaan ohittanut tavanomaisen rakastumisvaiheen, jossa toinen nähdään ihmeellisenä unelmien täyttymyksenä. Sen kohdekin on puutteellinen ihminen kaikkine rasittavine ja ärsyttävine luonteenpiirteineen. Se ei ratko kenenkään ongelmia, mutta siitä voi saada tukea ja voimaa absurdin keskellä.

Kaikki ei tapahdu auki kirjoitetulla tasolla. Säde viittaa symboliseen logiikkaansa muistuttamalla historiallisesta kiistasta, jossa Freud tulkitsi Jungin suoruumiskiinnostuksen peiteltynä isänmurhatoiveena. Tapausta voisi käyttää yhtenä avaimena muutamaankin teoksen teemaan, mutta ehkäpä jätän kirjan tämän puolen analysoinnin toiseen kertaan. Kun on tarpeeksi kaivattu ja kaivettu, uhripaikan tuntumasta kuitenkin löytyy portti toiseen maailmaan.

Lopuksi on hieman moitittava kirjan toimitustyötä: muuten niin mainion romaanin oikoluku on hoidettu silmiinpistävän hutiloiden.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: