Kirjailijan sivullisuus

Pari kuukautta sitten eräs vanhempi kollegani pohti, oliko uhrannut liikaa elämäänsä kirjallisuudelle. Oli saanut mainetta ja kunniaa ja arvostusta, mutta sosiaaliset suhteet olivat kärsineet ja läheiset huvenneet.

Ajattelin silloin, että ehkä. Ehkä hän oli oman hyvinvointinsa kannalta liian intohimoinen kirjallisuusihminen. Intohimo on usein monomaanisuutta, monomaanisuus leikkaa elämästä monia mahdollisuuksia.

Olen myös aina ajatellut, että pystyn pitämään oman elämäni tasapainossa, kunhan minulla on riittävästi muitakin kiinnostuksen kohteita. Kirjoittamisen (yksinäistä työtä) lisäksi minulla on monipuolinen liikunnallinen sosiaalinen harrastus sekä sitoumuksia vaativa perhe. Kolme tukipistettä määrittää tukipinnan, mutta kaksi ei riitä pystyssä pysymiseen.

Aivan viime aikoina olen alkanut miettiä, miten ohut yksi elämänlaatuni peruspilareista on, tämä yksinäinen työ.

Olen rakentanut uraani ennen kaikkea vapauttani vaalien. Jättäessäni päivätyöni sain vapauden tehdä, mitä haluan sen sijaan, että tekisin sitä, mitä käsketään. Olen vähä vähältä luopunut useista erilaisista velvoitteista ja kirjoittamista haittaavista sitoumuksista. Apurahakin on ollut tässä avuksi. Vastaan ainoastaan ehdottoman tärkeisiin sähköposteihin, muihin ajattelen palata joskus paremmalla ajalla – jota ei koskaan tule. ”Tämä kässäri on nyt niin akuutissa vaiheessa, etten voi keskittyä mihinkään ylimääräiseen.” Jotta luovuuteni riehuisi mahdollisimman kahleettomana, olen ainakin yrittänyt olla jumittumatta kaikkein totunnaisimpaan.

Päivätyöstä luopuessani luovuin työyhteisöstä. Huonolla sähköpostikäyttäytymisellä olen etääntynyt monesta muusta merkityksellisestä ihmisestä. Yritys ajatella toisin saattaa tehdä ihmisestä oudon. Tällaisena vuonna, kun en julkaise mitään, minua ei kaivata haastatteluihin eikä keskustelutilaisuuksiin. Kun tähän yhdistetään kesäloma – sen paremmin lapsen koulunkäynti kuin vaimon työkään eivät luo elämään rakennetta ja aikatauluja, enkä pysty kirjoittamaan kuin satunnaisesti – alkaa ymmärtää, mihin on itsensä vienyt.

Ja äkkiä kuulee, että sama vaivaa useaa kollegaa. Yksi kokee jääneensä kokonaan yksin. Toisella ei ole asuinkaupungissaan ainoatakaan niin läheistä ystävää, että voisi vain soittaa ja pyytää kahville/kaljalle.

On kausia, jolloin kirjailijan työ tuntuu ennen kaikkea syrjäytymiseltä.

4 vastausta

  1. Heh, tätä on siis liikkeellä 🙂 Mulla on vieläpä se ”ongelma”, etten kärsi yksinäisyydestä juurikaan.

    Mutta onneksi tässäkin asiassa tuntuu toimivan jonkinlainen luonnollinen sykli – kun aikansa pyörii yhä tiiviimmin kirjoittamisen ympärillä, ennen pitkää alkaa kaivata muutakin ja alkaa kuin itsestään suuntautua taas pikkuhiljaa enemmän ulospäin.
    Jos todella kokee intohimoa kirjoittamiseen ja saa sitä tehdessään aitoa, syvää sisältöä elämäänsä, mun mielestä on turha jälkikäteen järkeillä että olisi pitänyt sitä taikka tätä (sama koskee mitä tahansa intohimon kohdetta). Se mikä tuntuu oikeimmalta nyt, on oikein nyt. Myöhemmin perspektiivi voi vääristyä suuntaan tai toiseen, mutta sitä ei kannata etukäteen miettiä.

  2. En minäkään jälkikäteen jaksa paljon kaduskella. Mutta jos tai kun huomaa merkkejä siitä, että on ehkä menossa epäsuotuisaan suuntaan, on ihan hyvä pysähtyä miettimään hetkiseksi.

    Ja on sivullisuus kirjailijalle (työn kannalta) hyväksikin.

  3. Olen opettaja ja koen että ne tarinat, joita imen itseeni oppilaista vievät minut pinnan alle. 27 vuotta intohimoista opettamista voi johtaa uupumiseen. Olen tehnyt hieman tiedettä ja nautin siitä yksinäisyydestä. Nyt olen innostunut kirjoittamisesta ja toivon todella että joskus voisin keskittyä puuhaan rauhassa. Tosin se onnistuu parhaiten mökillä, jossa toinen intohimoni on puiden sahaaminen ja pilkkominen. Kuvataide ja perhe myös ovat intohimoja.Koulutyö tarjoaa työyhteisön. Minua eivät apurahat tule koskaan häiritsemään. Uskon kuitenkin että kirjoittaminen tuo mahtavan pellon kynnettäväksi juuri minun ikäiselleni. Saan yhdistää tutkimisen ja taustatyön ja hahmojen luomisen. Ja luonto tarjoaa vastapainoa jos liikaa innostuisin fiktiiviseen maailmaan. Tälläiselle ”harrastajalle” kirjallisuus tarjoaa upean haasteen.Suosittelen muutaman ihmisystävän seuraa, pari turhaa viestiä on hyväksi. Todellisuus on se, että meitä ei mitata suorituksissamme, vaan ihmisyyskin on arvokasta. Suoritukset eivät koskaan riitä, niihin on pakko tyytyä. Kun työnarmomaani menee eläkkeelle, kuka häntä kiittää. Kirjailija ei tietysti mene eläkkeelle, mutta hyvät hetket ystävän kanssa kantavat pitkälle huonoinakin päivinä.

  4. Puhut asiaa, Tiiralija.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: