Liberalismin petos, osa 1: Dialogisuudesta

Kun Maaria Pääjärven kummallinen artikkeli Voima-lehdessä kytki Tommi Melenderin hommalaiseen kielipeliin ”mokutuksineen” ja ”suvaitsevaistoineen”, pudistelin ihmetellen päätäni. Kirjoitus räjäyttämä esseekesku osui silmiini, minne ikinä klikkasinkin. Paljon sanoja ja mielipiteitä kytkeytyi – kenenkään vielä lukemattomaan – Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin tuoreeseen yhteistyöpamflettiin nimeltä Liberalismin petos. En ole immuuni sille, mistä ympärilläni hälistään. Spektaakkeli vei mukanaan ja luin kirjan tuoreeltaan.

Aloitan siitä, mitä teoksesta on ollut ensimmäiseksi nähtävillä, johdantoluvusta markkinointilauseeksi poimittu ajatus: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Tekijät haluavat kiistää jatkuvan keskustelun vaatimuksen, mikä on minustakin hyvä asia. He jatkavat, että keskusteluvaatimuksen esittäjät ”[…] uskovat yhteiskunnan automaattisesti kehittyvät kun eriävät mielipiteet kohtaavat toisensa julkisessa debatissa. Tällainen ajatus historiallisen kehityksen vääjäämättömyydestä on perin yleinen juuri nykyliberaalien keskuudessa, vaikka sen perusta on pikemminkin marxilainen kuin liberaali.”

Ajatus dialogisuuden parantavasta voimasta ei käsittääkseni perustu Marxiin eikä edes Hegeliin, vaan sen juuret ovat paljon syvemmällä kulttuurimme peruskivissä. Yhden nimen mainitseminen riittänee tässä yhteydessä:

Sokrates.

Hännikäinen ja Melender osuvat oikeaan siinä, että ”[n]ykymuotoinen keskustelu tuntuu pikemminkin vahvistavan stereotypioita kuin purkavan niitä.” Heiltä, heidän siteeraamaltaan Amin Maaloufilta sen paremmin kuin itseltänikään ei ole jäänyt huomaamatta, että suurin osa keskustelusta tapahtuu samanmielisten bunkkereissa. Useimmilla ihmisillä näyttäisi – laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan? – olevan taipumus etsiä omaa maailmankuvaansa pönkittävää puhetta mieluummin kuin haastaa itseään. Minäkin viihdyn parhaiten sellaisten ihmisten joukossa, jotka itseni tavoin nauttivat eniten siitä, että huomaavat olleensa väärässä.

Tekijät jatkavat antidialogista puhettaan Harhat ryhmistä -luvussa, jossa he kritisoivat esimerkiksi internetissä tai suorassa demokratiassa toteutuvan parviälyn ideaa; sitä, että joukon viisaus olisi suurempi kuin yksittäisten jäsentensä. Kritiikki on luonnollisestikin oikeutettua: kun joukossa älykkyys tiivistyy, saadaan usein aikaiseksi enemmän pahaa kuin mihin yksilöt ikinä omillaan pystyisivät. Joukkovoima onkin luonteeltaan diabolista; sen mahdollisuudet ovat suuria, mutta, kuten historia on usein osoittanut, sen suunta ei määräydy automaattisesti hyvään. Sama diabolisuus pätee toki ihmisyksilöönkin.

Oikein organisoidussa ryhmässä ns. parviäly pääsee kuitenkin oikeuksiinsa. Ryhmän ei tarvitse olla entuudestaan eliittijoukkoa, kuten pamfletistit arvioivat. Riittää, että ryhmän jäsenet tietävät jotain käsittelemästään aiheesta. Tieteellisessä tutkimuksessa tuo ”jotain” on kieltämättä aika paljon, mutta tilanne, jossa hyvä ja huono oppilas istutetaan oppimaan toisiltaan, ei ole eliittiryhmän muodostamista vaikka johtaakin parhaimmillaan hämmästyttäviin tuloksiin. Mikään ei stimuloi ajattelua yhtä hyvin kuin toisen ihmisen esittämät osuvat kysymykset tai haasteet. Hyvä keskustelu jos jokin on ajattelua, kun taas huono ”keskustelu” ei ole sen enempää keskustelua kuin ajatteluakaan.

Jos Hännikäinen ja Melender eivät haluakaan herättää keskustelua, he haluavat osallistua siihen. Liberalismin petos on puheenvuoro; se jatkaa ja ottaa kantaa aiempaan keskusteluun ja esittää haasteita keskustelun jatkajille.

On vaikea olla kuvittelematta itseironista virnettä pamfletistien suupielissä, kun lukee seuraavan lauseen: ”Kollektiivisesti tuotettu romaani tai runokokoelma voi tuskin olla merkittävää kirjallisuutta.” Niin itsestäänselvästi romaanien ja runojen perään tekee mieli ehdotella muitakin kirjallisuudenlajeja.

(Jatkuu.)

Advertisements

8 vastausta

  1. Nyt oikeastaan alan vasta tajuta mitä oppositio on ollut mieltä. Luin alkuperäisen Kritiikin uutiset ajat sitten, eikä se mielessäni herättänyt mitään suurempia intohimoja. Huulet muodostivat sanan ”ahaa”, sitten käänsin sivua.

    Kummallista minusta on se, että liberaaleista ruvetaan puhumaan nyt isosti, koska meillä on ollut jopa senniminen poliittinen puolue joskus ja sillä on tod.näköisesti ollut ohjelma (?).

  2. Hmmm… Haluatko täsmentää, minkä opposition mitä mielipidettä olet alkanut ymmärtää?

  3. No sen liberaalia olemista ja sanomista ja kirjoittamista vastustavan opposition.

    Olen aina ollut onneton kun dialogiassa pelaa kahden osapuolen dialektiikka. Haluan paljon enemmän ääniä. Minusta Kritiikin uutiset on muuten kyllä ihan hyvä lehti ja Aleksis on tehnyt paljon työtä sen kanssa.

    Minä olen ollut haistavinani, että monet minun ikäpolveni ihmiset kaipaavat yhteisöllisyyttä. Tämä nyt on yksi esimerkki, nimittäin myös ne 20-30-vuotiaat kaipaavat sitä, koska elivät lapsuutensa siinä. Mikäli oli kyse siis jonkinmoisesta kulttuuriin suuntautumisesta ja vaikka ei olisi ollutkaan.

    Työmiehet tekivät urakkansa ja tappelivat hinnasta, mutta kyllä ne yrittivät tehdä työnsä hyvin. Taloja, sen paremmin kuin kirjojakaan ei niin hirveästi rakennettu.

    Tuolla Luutiissa ilmeisesti keskustelu jatkuu. Onneksi tämä maa on iso ja ääni mahtuu tänne.

    Kai minä odotan jotain käännettä tapahtuvaksi. En tiedä onko kirjoitus teko.

  4. Se Kristian Blombergin kirjoitus ei herättänyt minussakaan erityisen suuria tunteita. Se oli ihan okei. Pääjärven tarkoitushakuinen juttu Voimassa sen sijaan sai minut ärtymään. Seuraava sitaatti liittyy tähän dialogisuuteen:

    ”[…] Jaana Seppänen esitti ajatuksen ’kokeilevasta mielipiteestä’, jonka voi heittää ilmaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Ajatus on kiinnostava, mutta niin laajalti käytössä suomalaisessa keskustelukulttuurissa, ettei siinä ole mitään erityisen taiteellista. Netti tuntee trollit kokeellisten mielipiteiden esittäjinä.”

    Jos on yhtään lukenut Seppästä, ymmärtää, ettei hän puhu trollaamisesta vaan ajattelemisesta. Kokeilevan mielipiteen ja provokaation välillä on enemmän kuin aste-ero. (Ainakin Carmenin silmissä Seppänen kirjoittaa nimenomaan esseistiikkaa, ei pamfleteeraa.) Kokeileva mielipide on ajatuksen tutkiskelemista: kirjoitin tällaisen ajatuksen. Mitä olen mieltä siitä? Entä millaisia argumentteja kenties muut siihen liittyen esittävät? Viekö esittämäni mielipide johonkin suuntaan, seisooko vai kaatuuko?

    On totta, ettei kokeileva mielipide itsessään ole mitään erityisen ”taiteellista”, mutta se on ehdottomasti kaunokirjallisuudessa sekä elämässä hyve; se ei ole ennalta valitun totuuden puolesta tappelemista vaan asioiden tutkimista. (Toisin kuin esim. käsittelyssä oleva Voima-lehden trollaus tai vaikkapa oma Leikkiminen kielletty-pamflettini.)

    Tämän enempää en tuohon varsinaiseen kirjoittajapositiokeskusteluun jaksa sotkeutua. Jokaiselle paljon eri tekstilajeja kirjoittavalle ihmiselle lienee itsestään selvää, että kirjoittajan rooli ja fiktiivisyyden aste joka tapauksessa vaihtuvat tekstistä toiseen ja tekstin sisälläkin.

    Eiköhän (lähes) jokainen ihminen yhteisöllisyyttä kaipaa, kun asiayhteys asetetaan oikein. Ja eiköhän (lähes) jokainen yhteisöllisyyttä joskus kammoksukin.

  5. En löytänyt sitä Voiman kirjoitusta, mutta Kritiikin uutisissa sellainen oli. Ehkä se ei ollut sama.

    Minä olen tykännyt Maarian jutuista enkä tiedä mikä nyt sai ihmiset pulisemaan. Tuoko kokeileva mielipide-juttu? Minusta käsite on ihan sama kuin assosiaatio. Tai brainstorm, mutta mieluiten jollain tavalla järkevässä mittasuhteessa itse asiaan josta on kyse.

    Assosiaatioita ja päänpälkähdyksiä käyttävät kaikki jollain lailla luovaa työtä tekevät. Niitä on palloteltava pääkopassaan kunnes on varma siitä että on samaa mieltä itsensä kanssa. Sitten voi kirjoittaa ajatuksen ylös ja ulos.

    Mutta tottakai olet oikeassa tuossa että ”kirjoittajan rooli ja fiktiivisyyden aste” ovat työkaluja. En oikein tiedä kumminkaan mikä on kirjoittajan rooli. Miksi kirjoittajalla pitää olla rooli? Eikö kirjoittaja voi vain kirjoittaa, käydä prosessin toisensa jälkeen läpi?

  6. […] kommentit ripsa artikkeliin Liberalismin petos, osa 1:…Jukka artikkeliin Liberalismin petos, osa 1:…ripsa artikkeliin Liberalismin petos, osa […]

  7. Essee saa hyvin myös paljastaa ajattelun prosesseja: ylös ja ulos voi aivan mainiosti kirjoittaa myös keskeneräisiä ajatuksia ja tarkastella niiden kehittymistä, vaikkei lopulta päätyisikään mihinkään vahvaan ”mielipiteeksi” ilmaistuun. Sama juttu romaanin kanssa. Ehkä juuri tästä se kirjoittajapositiokeskustelu puhuu: essee voi olla jotain muutakin kuin mielipidekirjoituksia. Tai jotain.

  8. […] identiteetistä, yhteisöllisyydestä ja ruumiillisuudesta. Timo Hännikäinen ja Tommi Melender: Liberalismin petos. René Girard: Väkivalta ja pyhä. Luin tämän nyt toistamiseen viiden tai kuuden vuoden tauon […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: