Viihteen siunaukset

Kaikki huono on hyväksi

Edellisessä blogauksessani luettelemieni lisäksi täytyy nostaa esille vielä yksi kiinnostava teos: Steven Johnsonin Kaikki huono on hyväksi (Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2006).

Mediatutkija Johnson kuvailee teoksessaan, miten viihde on vuosikymmenien mittaan muuttunut haastavammaksi. Televisiosarjojen kerrontatavat ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi ja moniulotteisemmiksi. Johnsonin juonikuvausgraafeja seuraa ilokseen. Hill Street Blues venytti aikoinaan katsojiensa medialukutaidon ratkeamispisteeseen, mutta on nykyisiin sarjoihin verrattuna varsin laiskasti seurattavissa. Video- ja tietokonepelit ovat muuttuneet maila ja pallo -viritelmistä pitkäjänteisyyttä vaativiksi ongelmasarjoiksi, joissa ei riitä ratkaista ongelma vaan myös selvittää, millä säännöillä pelataan, ja mikä se ongelma oikeastaan on. Suosituimmat pelit vaativat myös yhteistyötaitoja ja ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ja niin edelleen.

Samaan aikaan viihteen parantumisen kanssa on länsimaiden kansalaisten älykkyys noussut kohisten. Muutos on ollut suurinta vähiten älykkäiden ryhmässä. Selittävistä tekijöistä koulutusjärjestelmä on Johnsonin mukaan – ainakin Amerikassa – suljettavissa helposti pois, samoin ravitsemustilanne (jälkimmäisen poissulkemisen perustelut tosin ontuvat pahasti, mutta ei nyt mennä siihen). Todennäköiseksi selitykseksi Johnson nostaa viihteen aivoja kuormittavan vaikutuksen – sekä myös kaupungistumisen myötä monimutkaistuneet elinympäristöt. (Tähänkin tekee mieli esittää vastaväite: luonnon ADHD-tapauksiä rauhoittavan vaikutuksen ajatellaan johtuvan juurikin siitä, että luonto monimutkaisuudessaan kuormittaa aivoja enemmän kuin rakennettu ympäristö.)

Kirja ei onnistu vakuuttamaan aivan lopullisesti – johtuen vanhasta kysymyksestä: Onko se, mitä älykkyystesteillä mitataan, sama asia kuin mitä me älykkyydellä ajattelemme – neuvokkuutta?

On varmasti totta, että medialukutaitomme on aivan toisella tasolla kuin mitä se oli 50-luvulla. On myös varmasti totta, että selviämme älykkyystesteistä merkittävästi paremmin kuin isovanhempamme. (Kuten Johnson toteaa, joudutaan useassa G-faktoria mittaavassa älykkyystestissä kääntelemään erilaisia kuvioita 90 tai 180 asteen kulmissa, ja tällä hetkellä väestöömme kuuluu valtavat massat entisiä Tetriksen pelaajia, joiden aivot ovat harjaantuneet tähän tehtävään aivan erityisen hyvin.) Mutta jos haastamme nykyajan 10-vuotiaan rakentamaan itselleen mäkiauton, toistamaan kuulemansa kertomuksen tai pyydystämään jyrsijän, saatamme saada aiempaa merkittävästi heikompia tuloksia. Uskallan ehdottaa, että kyseessä on yksinkertaisesti aivojen sopeutuminen vallitsevaan yhteiskuntaan ja vallitseviin medioihin, ei niiden toiminnan paraneminen missään kontekstista irrallisessa mielessä. Nykyisessä yhteiskunnallisessa kehyksessä tämä on tietenkin hyvä asia. On hyvä osata seurata sellaisia medioita, joiden keskellä joutuu elämään, ja on hyvä osata ratkoa juuri sellaisia ongelmia, joita elinympäristössään tavallisimmin kohtaa. Mutta onko se samaa, kuin että olisimme todella aisempaa älykkäämpiä? (Jos pudottaisimme Björn Wahlroosin Papuan-Uuden-Guinean viidakkoon, näyttäytyisikö hän ihmissyjäheimolaistensa rinnalla erityisen menestyksekkäänä ja neuvokkaana yksilönä? Tulisiko tätä tutkia empiirisesti vai ainoastaan ajatuskokeena?)

Entä onko kuvien vyöryminen nykymedioissa sanojen tilalle paha asia? Emmekö me kuvia katsellessamme harhaudu kovista asioista triviaalin informaation puoleen. Kiinnitämmekö huomiomme liikaa siihen, miltä jokin asia näyttää sen sijaan, että keskittyisimme siihen, miten asiat todella ovat? Johnson ottaa esimerkiksi poliittisen keskustelun, erityistapauksena vaaliväittelyn Kennedy vastaan Nixon. Vaaliväittelyjä televisiosta seuranneet ratkaisivat presidentinvaalit vuonna 1960. Lamppujen alla hikoileva Nixon oli vaikuttanut epärehelliseltä ketkulta, vaikka radiokuuntelijoiden mielestä hän oli selvä voittaja. Tapahtuiko tässä vääryys? Ei. Nixon oli epärehellinen ketku. Kenties hänestä paljastui televisiossa jotakin, mitä radiossa ei paljastunut. (Aihe on muuten meilläkin ajankohtainen. Kuunnelkaapa huviksenne Tuomas Enbusken vetämä keskustelu Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten? )
Entä miten viihde vaikuttaa moraaliimme? Mustavalkoinen hyvä-paha -ajattelu on vähentynyt viihteessä ja kenties myös ihmisten ajatuksissa. Kaipaammeko mustavalkoisuutta takaisin? Lietsooko eksplisiittisemmäksi muuttunut viihdeväkivalta todellista väkivaltaa? Johnsonin mukaan viihteen väkivaltaistuessa ainakin amerikkalainen todellisuus on rauhoittunut. Tälle rauhoittumiselle on toki esitetty muitakin selityksiä. Erään tutkimustuloksen kirjailija nostaa esille: väkivallasta tuomitut rikolliset pelasivat videopelejä ja katsoivat televisiota vähemmän kuin keskivertokansalainen. Ja kyllä, muistelen kuulleeni myös päinvastaisia havaintoja.

Vaikka Johnsonin kanssa ei aivan kaikesta olisi samaa mieltä, on tärkeää, ettei lukkiudu pitämään ennakkoasenteitaan totuuksina. Ainakin monia minun ennakkoasenteistani Kaikki huono on hyväksi ronkki kiitettävällä tavalla.

Yksi vastaus

  1. Nauroin ääneen. Wahlroos-koe pitäisi ehdottomasti toteuttaa käytännössä! 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: