Kirjailijan vapaudesta

Ennätän nyt viimeinkin kommentoida viimeviikkoista uutista. Tutkijan arvion mukaan apurahat ohjaavat kirjailijoita kirjoittamaan valtiota kohtaan epäkriittistä kirjallisuutta. Sen lauluja laulat, jne. Tunnen joitakin kymmeniä kirjailijoita, parhaiten itseni, ja tämän – toki suppean, mahdollisesti hyvinkin epäedustavan – otoksen pohjalta uskallan olla asiasta eri mieltä. Tässä muutama argumentti.

1) Aniharva kirjailija kirjoittaa rahan vuoksi. Muutamaa menestystekijää lukuunottamatta kirjailijat olisivat idiootteja, jos he niin tekisivät. Apurahoillakaan kun ei päästä edes keskituloisten ihmisten joukkoon. Sangen monilla meistä on kuitenkin koulutus, jota toisin hyödyntämällä tulotasomme kohoaisi merkittävästi – jopa nykyisinä maaimanaikoina. Rahan ja kirjallisuuden välissä olemme valinneet kirjallisuuden.

2) Kriittisyys on kuulunut kirjallisuuden ytimeen aikojen alusta asti. Jos rupeaisin laskelmoimaan, mitä erilaiset säätiöt ja valtiot ja muut haluavat apurahojensa vastineeksi, kuvittelisin niiden haluavan kriittisyyttä. Kirjailijan elättäminen on lähtökohdiltaan kuin krokotiilin ruokkimista: voit olla varma, että se yrittää purra sinua käteen. Ja juuri se tekee krokotiilin ruokkimisesta niin hienoa hommaa. Analogia ei nyt veny sinne, minne pitäisi, mutta ehkä tämä pointti kuitenkin tuli selväksi.

3) Se, että apurahajärjestelmä kaikesta huolimatta tukee ensisijaisesti menestyneitä ja vakiintuneita kirjailijoita, ei välttämättä tue kritiikin tarvetta. Taipumuksen taustalla lienee apurahanmyöntäjien kyvyttömyys itse arvioida koko kirjallista kenttää ja jokaista hakijaa heidän hakemustensa perusteella. Kukapa tuohon kykenisi? Tällöin turvaudutaan objektiivisiksi kuviteltuihin mittareihin: tyyppi on menestynyt ja tunnettu, joten kaipa hänen tekstejään kaivataan ja tarvitaan. Tuetaan häntä. Se, että tyyppi on menestynyt ja tunnettu ja kirjoittaa miten kirjoittaa, ei johdu apurahoista vaan päin vastoin.

Mikäli vakiintunut, urallaan pitkälle päässyt kirjailija sattuu kirjoittamaan epäkriittistä ja tavanomaista tekstiä, johtuu se luultavasti enemmän juuri vakiintuneisuudesta ja urautuneisuudesta, vanhuuden tasaisuudesta, kuin apurahoista.

4) Enhän minä, piru vie, edes tiedä ketkä niitä apurahoja jakavat – heidän kirjallisesta maustaan puhumattakaan. Ja vaikka tietäisin, en lopulta kuitenkaan kirjoita heille!

Jollakin tavalla apurahat kuitenkin vaikuttavat: apurahaa nauttiessani koen velvollisuudekseni työskennellä kohtuullisen ahkerasti. Se, mitä kirjoitan, on kuitenkin itsestäni lähtöisin.

Kustantamon valta sisältöihin on huomattavasti suurempi kuin apurahoittajien. Kirjailijat oppivat hyvin nopeasti tuntemaan toimittajiensa – portinvartijoidensa – kirjallisen maun ja kustantajiensa kuvitelmat siitä, mihin kannattaa panostaa. Pahimmillaan kustantajat myös vaientavat kritiikkiä: kirjailijasta ei välttämättä tunnu turvalliselta kritisoida WSOY:n touhuja julkisesti. Kustantajalla on meihin todellista valtaa, sillä kustantaja, toisin kuin apuraha, on kirjailijan elinehto. Kirjailija tarvitsee lukijoita, ja siksi myös kustantamon kyky markkinoida julkaisemiaan kirjoja on keskeinen. Mutta huom! markkinoinnissakaan ei ensisijaisesti ole kysymys rahasta vaan lukijoista.

Kustantajan valta on lannistaa tai motivoida. Kun kustantaja on kiinnostunut siitä, mitä kirjoitan, ja arvostaa tekemisiäni, painan mielelläni hommia – joskus vähän liikaakin. Jos kustantajalta tulee ristiriitaisia ja toppuuttelevia viestejä, näkyy se myös työmaalla: käsikirjoituksia jää kesken tai odottamaan parempia aikoja.

Tällä hetkellä suhteeni kustantamooni on innostava. Se näkyy esimerkiksi siinä, ettei ylimääräistä aikaa ole bloggailuun. Päiväjärjestykseni saattaa näyttää tältä: aamiaista syödessäni luen lähdekirjallisuutta. Crosstraineria polkiessani luen lähdekirjallisuutta. Venytellessäni kuuntelen ruotsinkielistä äänikirjaa, jotta kykenisin hoitamaan hommani Göteborgissa. Istun koneen ääressä muutaman tunnin. Iltapävän luen taas lähdekirjallisuutta, samoin bussimatkoilla ja nukkumaanmennessä. Mihin on kadonnut se kattoon syljeskeleminen ja leppoisa hengaileminen, joiden joskus ajattelin olevan niin keskeinen osa kirjailijan vapautta?

Olen vaihtanut ne sanomisen velvoittavaan vapauteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: