Fiktion merkityksettömyydestä

Teemu Ikonen esitteli sunnuntain Hesarissa David Shieldsin teoksen Reality Hunger. A Manifest.

Jutun perusteella Shields katsoo fiktiivisen romaanin olevan pahasta kirjallisuudelle. Tarinankerronta on vallannut kirjallisuuden, joka on lakannut kommunikoimasta todellisuuden kanssa ja alkanut muuttua merkityksettömäksi. Shields yrittää elvyttää kirjallisuuden todellisuussuhdetta ei-fiktion avulla ja etsii ”säännötöntä, muotoaan muuntelevaa ja tekstilajeja sekoittavaa kirjoitusta, joka väittää olevansa ajankohtaista ja totta.”

Tuttu tunne. Myöskään minua tarinavetoinen proosafiktio ei pääsääntöisesti kosketa. Mielikuvitushenkilöiden edesottamuksista on vaikea kiinnostua, koska juonenkäänteillä ei yksinkertaisesti ole mitään väliä. Tämä koskee noin 90 prosenttia lukemastani aikuisten fiktiosta eli noin 99,73 prosenttia kaikesta siitä fiktiosta, jonka olen edes jotenkin noteerannut. Fiktiivinen kertomakirjallisuus jättää minuun enää kovin harvoin jälkiä.
Harvinainen merkittäväksi kokemani fiktio rakentuu sen sijaan yleensä tematiikan varaan. Tarina on sivuseikka, ja kerronta voi olla hyvinkin esseististä ja selittelevääkin, kunhan se – piru vie! – kertoo edes jostakin, ja kunhan kirjailija on onnistunut ajattelemaan aihettaan edes pikkuisen tavallista hiihtäjää (esim. minua) pidemmälle.

En etsi kirjoista tarinaa vaan ajatuksia, uusia näkökulmia todellisuuteen. Siksi viihdynkin nykyään paljon paremmin tietokirjallisuuden, filosofian ja esseistiikan parissa kuin fiktion. Parhaat elämykset tarjoaa kirjallisuus, jossa uskalletaan ajatella.

”Analyysille löytää kaikupohjaa näkemyksistä, joita ranskalaiset kirjallisuudentutkijat ovat esittäneet viime vuosina”, Ikonen kirjoittaa jutussaan.

Näkemys ei ole viime vuosien uutuus. Kokemuksistani kirjailijana -esitelmässään (1966) Simone de Beauvoir pohti samaa kirjallisuuden ja todellisuuden välistä suhdetta: ”Herääkin kysymys, onko kaunokirjallisuuden nykytila syynä tietokirjojen suosioon. Kuten sanoin edellä, kaunokirjallisuus on nykyään äärimmäisen karua, lyhyesti sanottuna se ei halua kommunikoida mitään. (…) ihmiset jättävät kaunokirjallisuuden ja valitsevat dokumentaariset teokset juuri siksi, että kaunokirjallisuus on osittain laiminlyönyt tehtävänsä.”

de Beauvoir näkee kuitenkin kaunokirjallisuudella oman erityismahdollisuutensa: se voi välittää merkityksen kokemusta, elämää, tavalla joka saa lukijan valtoihinsa. Kaunokirjallisuudessa yksilöllinen ja yleinen sulautuvat, maailma tulee jaetuksi.

Miksi tämä jaettuus ei sitten käytännössä toteudu?

Koska fiktiossa tyypillinen jaettava on juoni.

Ja juoni taas ei ole sitä yksityisyydessään yleistä, jota voimme pitää samaan aikaan omanamme ja jaettuna ja merkityksellisenä.

Todellisuudessa ei nimittäin ole juonta.

7 vastausta

  1. Kiinnostavaa, sillä olen tuon sunnuntaisen kirjaesittelyn jälkeen funtsaillut juuri tätä samaa asiaa – tuo Reality Hunger ikään kuin antoi omille ajatuksilleni jonkinlaisen ilmentymän, johon tarttua. Tosin en ole ollenkaan varma, allekirjoitanko kaikkia Shieldsin väitteitä. Ja pitäisi lukea se kirja.

    Jotkut tekevät hakukonelyriikkaa: itseäni on alkanut kiinnostaa eräänlainen lukijan itsensä luoma hakukoneproosa, jossa keräillään tarinan sirpaleita jostakin melko mitättömästä historiallisesta asiasta/henkilöstä, johon on sattunut tavalla tai toisella törmäämään.

    – Historiantutkijat (ja amatööritutkijoista esim. sukututkijat) ovat harrastaneet sitä aina, mutta heillä on ollut erilaiset päämäärät (tieteellinen tutkimus, sukuselvitys, julkaisu) kuin minulla. Itselleni se on ajanvietettä, jossa yhdistyy ”salapoliisityön kaltainen” googelointi ja pienten signaalien etsiminen informaatiotulvasta, ja joka parhaimmillaan on jonkinlaista faktaa ja omaa mielikuvitusta yhdistelevää fragmentaarista novellistiikkaa.

    Esimerkkinä tuo ”Meyerin kirjasto”, josta juuri naputtelin blogiini ja johon liittyvässä tietokalastelussa tuli vietettyä hyvinkin yhden romaanin lukemisen verran aikaa.

  2. Ja samaan aikaan (no, viimeksi kuluneen vuoden aikana) on maailmalta kantautunut useita kirjoituksia jopa kirjallisuuslehdistä, joissa valitellaan, kuinka juonellinen tarinankerronta on kirjallisuudessa ajettu nurkkaan ja unohdettu ”korkeakirjallisuuden” taholta tyystin. Ilmeisesti nämä kunnollista tarinaa kaipaavat ja Shields lukevat eri teoksia.

  3. Ei minullakaan ole mitään hyvää tarinaa vastaan, mutta jos tarina hallitsee muun substanssin kustannuksella, ei oikein tunnu merkitykselliseltä. Parastahan tietenkin olisi, jos kirjassa olisi aivan kaikkea ja runsaasti – mielellään alle 300 sivuun paketoituna.

  4. Kyllä todellisuudessa on juoni, se avautuu sitä mukaa kun todellisuutta eletään eteenpäin. Vähän kuten kirjan juoni aukeaa lukiessa eteenpäin 🙂

    Mä en allekirjoita sitä, että mikään tyylilaji tai näkökulma tai käsittelytapa olisi pahasta kirjallisuudelle yleisesti. Mulle kirjallisuus on lukijalähtöistä, ja kirja toimii aina jos se herättää lukijassa tunteita ja/tai ajatuksia (mieluiten toki molempia), koskettaa yksittäistä lukijaa. Ihan ketä tahansa lukijaa, akateeminen lukija ei ole mulle sen arvokkaampi kuin duunarilukija.

    Ja koska ihmiset on erilaisia, tarvitaan myös erilaisia kirjoja. Yhtä koskettaa tositarina, kuten elämäkerta, jotain toista koskettaa mielikuvitustarina.
    Mulle olisi aivan karsea ajatus, että olisi olemassa vain ”säännötöntä, muotoaan muuntelevaa ja tekstilajeja sekoittavaa kirjoitusta, joka väittää olevansa ajankohtaista ja totta.” Kuulostaa ns. tekotaiteelliselta paskalta, jossa vääntämällä väännetään kummallista, juonetonta ja koukeroisen käsittämätöntä tekstiä, jotta lukija voisi kokea tulleensa ”haastetuksi” älyllisesti, vaikka kyseessä on pelkkä kikkailu. Mutta tämäkin on tietenkin vain mun henkkoht näkemys, joku toinen voi aidosti nauttia tuollaisesta kirjallisuudesta.

  5. ”Mä en allekirjoita sitä, että mikään tyylilaji tai näkökulma tai käsittelytapa olisi pahasta kirjallisuudelle yleisesti. Mulle kirjallisuus on lukijalähtöistä, ja kirja toimii aina jos se herättää lukijassa tunteita ja/tai ajatuksia (mieluiten toki molempia), koskettaa yksittäistä lukijaa. Ihan ketä tahansa lukijaa, akateeminen lukija ei ole mulle sen arvokkaampi kuin duunarilukija.”

    Tuohon yhdyn täydellisesti. Oma kyllästymiseni fiktioon on myös vain yksittäisen lukijan reaktio, ei yleiseksi tarkoitettu vaatimus.

    ”Kuulostaa ns. tekotaiteelliselta paskalta” – tai sitten se voi olla jotakin niinkin herkullista kuin vaikkapa Raittilan Kirjailijaelämää.

    Pelkkä kikkailu on yhtä merkityksetöntä kuin pelkkä tarinointi. Molempien parissa voi joku viihtyä, mutta kumpikin jää sisällöltään tyhjäksi. Merkitys tulee sieltä todellisuuskontaktista: ajatuksista, jotka ulottuvat tekstin ulkopuolelle.

    Tuota merkityksellisyyttähän ei tosiaan yksittäinen lukija määritä. Joku Da Vinci -koodi esimerkiksi tuli monelle merkittäväksi kirjaksi juuri siksi, että se häikäilemättä väitti olevansa totta. Juuri sen luentomaiset infodumpit (kaikessa valheellisuudessaankin) tekivät siitä enemmän kuin mitä muut saman tyylilajin teokset ovat. (Joo, itse en siitä suuremmalti pitänyt, mutta tietyllä kierolla tavalla näkisin sen vastaavan noita Shieldsin tavoitteita – tai omiani.) Tekotaiteellista paskaa? Ehkä jotain muuta kuitenkin.

  6. No jos multa kysytään, niin Da Vinci -koodi oli ihan pelkkää paskaa vaan 😉 Tylsää, konservatiivista loppupettymystä myöten.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: