Entä, jos se olisi ollut minun nalleni?

Täällä ja täällä on kirjoitettu ja keskusteltu ansiokkaasti pehmoeläinsplatterin aiheuttamasta moraalisesta haloosta. Ajattelemisen arvoisia näkökulmia niin Pääjärveltä, Supiselta kuin Jääskeläiseltäkin. Aihetta ei ole kuitenkaan vielä tyhjennetty, joten työnnänpä lusikkani soppaan ja tarjoan vielä yhden näkökulman.

Ensimmäinen ajatus, joka lauantaista taidekasvatusjuttua lukiessani tai oikeammin sen kuvitusta katsellessani tuli mieleeni, oli: entä, jos tuo olisi minun nalleni? Tai vielä pahempaa: entä jos se olisi tyttäreni kadonnut pehmopupu, jota surtiin vielä vuosi katoamisen jälkeen?

Sillä pehmoeläin ei ole pelkkä esine. Se on esine, johon on kohdistettu ja kenties yhä kierrättämisen jälkeen kohdistetaan voimakkaita tunteita. Esineelle itselleen ei tuossa tietenkään tehdä vääryyttä, mutta sen entiselle omistajalle mahdollisesti kyllä. Eivät nuo nimittäin tainneet olla uutuudenkarheita ostoksia lelukaupan hyllyltä, vaan kirpputorin tai löytötavarabisneksen kautta uutta hyvää kotia etsineitä, mahdollisesti rakastettuja olioita.

Luulenkin, että tapahtuneesta aiheutunut häly olisi ollut pienempi, kenties olematon, jos jutussa olisi kerrottu, että koululaisten modattavaksi olisi annettu 20 identtistä nallea suoraan tehtaalta. Silloin silpomisen kohteet olisi tulkittu puhtaasti esinemaailman objekteiksi. Nyt ne eivät sitä olleet.

Advertisements

3 vastausta

  1. Minä en vieläkään kykene kohtelemaan vanhaa luppakorvanalleani huonosti ilman, että tunnen syyllisyyttä. Sillä on niin surullinen katsekin.

  2. Kuulin juuri Marx-sitaatin, joka on alkujaan tarkoitettu koskemaan ihmisiä, mutta sopii jotenkin tähänkin: ”Rakkaus tekee objektista subjektin.”

    Yleisesti ottaen tämä nallekeskustelu ja ihmisten reaktiot tapahtuneesta näyttävät kyllä täysin riistäytyneen käsistä. Uhkailuja ja ministereitä…

    Osinhan kyse on tietenkin epäonnistuneesta lehtijutusta. Kuvat ovat olleet niin voimakkaita, että ne ovat mitä ilmeisimmin johtaneet ihmisten mielikuvituksen harhateille. Se, mikä on ollut askartelua, on näyttäytynyt teurastuksena.

  3. Hassua,kun näin kuvat,ajattelin,että miten hienoa on,kun noin voi tehdä ohjatusti opettajan johdolla.En ajatellut hetkeäkään,että siinä voisi olla lapsenlapseni ainoa oikea unilelu.Vasta kirjoittelun jälkeen rupesin tuntemaan syyllisyyttä välinpitämättömyydestäni.Nuo leluthan olisi voitu lähettää vaikka Viron lastenkoteihin.On joitakin asioita,mistä ei ole selkeää mielipidettä,ovatko ne oikein vai väärin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: