Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)

3 vastausta

  1. Niinpä.

    Eräs kustannusliike kuulemma verkkosivuillaan, en ole itse käynyt katsomassa, uhoaaa lukevansa kaikki lähetetyt käsikirjoitukset. Sehän nyt on täyttä paskaa. Ja mitä edellytyksiä jollakin kirjallisuuden maisterilla on tulkita tekstiä, kun tulkintamahdollisia on ehkä sata Suomessa.

    Lisäksi tässä ilmapiirissä hiukankin ”erikoinen” teksti haudataan syvyyksiin. Lueskelin äsken uusinta suomalaisen kirjallisuuden historiaa ja hämmästytti, miten yli puoli vuosisataa vanhaa tekstiä jaksetaan rusikoida, ote oli hyvin henkilökohtainen. Pilkattiin ”gallialaisuuksia”, tuntui olevan rikos kirjoittaa muuten kuin ”suomalaisittain”, vaikken edes tiedä mitä se merkitsee.

    Niin.

  2. Gallialaisuuksia! Niitä tässä maassa tarvitaan.

    Ja joku paikkaamaan Loki-kirjojen jälkeensä jättämä aukko. Sellainen kun nähdäkseni on edelleen olemassa, vaikka monet pienet ja keskipienet kustantamot hyvää työtä tekevätkin.

  3. Inni kommentoi tuolla toisessa kohdassa: ”Kohderyhmäajattelu ja kustantamoiden kaulapannassa kirjoittaminen ei voi saada aikaan kuin inspiraation ja näkökulmien latistumista? Vai olenkohan ihan väärässä?”

    Se varmaan vähän riippuu. Luulen, että yllättävän moni kirjantekijä on ihan tyytyväinen sisällöntuottajana, ja yleisön kiitos on tarpeeksi inspiroivaa. Uusista näkökulmista viis, niitä kun ei ehkä ole koskaan edes haettu. Mikä tuommoista tekijää enää mihinkään latistaa?

    Ja sori, nimiä en rupea luettelemaan:)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: