Onnimanni-palkinto 2009 Sastamalan Kirjaset-tapahtumalle

“Tänä  vuonna Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin Onnimanni-palkinto annetaan Suomen Kirjainstituutin alulle panemalle Lasten ja nuorten kirjapäiville, joka on tarjonnut kirjan pariin houkuttavaa monipuolista, ennakkoluulotonta, kekseliästä ja tasokasta ohjelmaa lapsille ja nuorille. Vuodesta 2008 tapahtuman ytimekkäänä nimenä on ollut KIRJASET.

Lasten omat kirjapäivät järjestettiin ensi kerran vuonna 2003 Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien yhteydessä. Seuraavana vuonna Lasten ja nuorten kirjapäivät pidettiin kaksipäiväisinä elokuussa. Lasten ja nuorten kirjapäivillä on vuosittain ollut jokin tärkeä, monitaiteellinen teema, jota on käsitelty aikuisille suunnatuissa seminaareissa, paneeleissa ja luennoissa.

Kirjatapahtuman päätehtävä on kuitenkin ollut innostaa lapsia ja nuoria lukemaan.

Perinteeksi ovat jo muodostuneet Kirjavinkkauksen ja Jästihuispauksen Suomen mestaruus -kisat. Monina vuosina on järjestetty lapsille ja nuorille kirjoituskilpailuja, joiden palkinnot on jaettu tapahtuman aikana. Nuoren yleisön koettavana on ollut

kymmeniä kirjailijavieraita, muusikkoja, voimistelu- ja sirkustaiteilijoita, erilaisia näyttelyitä, kirjojen sairaaloita, sanataidepajoja ja elämystiloja. Tänä vuonna KIRJASET järjestetään 7.11.

Lasten ja nuorten kirjapäivien järjestämisessä ovat olleet mukana myös Sastamalan opisto, koulutoimi ja innokkaiden talkoolaisten joukko. Erilaiset apurahat ovat turvanneet sen, että tapahtumaan osallistuminen on ollut maksutonta. Taloudellista tukea Kirjaset on tänä vuonna saanut Taiteen keskustoimikunnalta, Vammalan kirjapaino oy:ltä sekä kustannusosakeyhtiö Otavalta, Tammelta ja Karistolta.

Vuonna 1993 ensi kerran jaettu Onnimanni-palkinto myönnetään yhdelle henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen asemaa ja merkitystä edistävästä toiminnasta. Palkintolautakunta päätyi yksimielisesti kiittämään Onnimanni-palkinnolla Sastamalan Kirjaset-tapahtumaa reippaasta toimeen tarttumisesta kirjan ja lukemisen puolesta. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi toimittaja Kaisu Mikkola ja sen jäseninä olivat lehtori Kaisa Ahvenjärvi, kirjailija Jukka Laajarinne, kuvittaja Jukka Lemmetty ja kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä. Palkinto on Marjatta Kurenniemen saturomaani Oli ennen Onnimanni, kolme raha-arpaa ja kunniakirja. “

Espoon kaupungin talousvirkamiehet ehdottivat hiljattain 10 % leikkauksia opetustoimeen.

Kävin eilen Tapiolan koululla kuulemassa lisää asiasta.

Tilanteeseen voi tutustua täällä. Maanantaina mielenosoitukseen!

Asiasta oli jo noussut riittävä älämölö, jotta tuli selväksi, että 10 % leikkauksiin ei voida mennä. Kaupunginjohtajan tämänhetkinen ehdotus on kolme prosenttia.

Mankkaan koulun rehtori Lasse Utti esitti konkreettisesti, mitä kolmen prosentin vähennykset merkitsevät espoolaisessa koulussa, joka on jo viime vuosina joutunut leikkaamaan jokseenkin kaikki rönsyt, jotka leikattavissa ovat: enää voidaan ottaa ainoastaan opetuksesta. Tämä tarkoittaa isompia ryhmäkokoja uusille oppilaille, valinnaisuuden karsimista sekä tukiopetuksen lopettamista (vaikka tukiopetuksen tarve samalla kasvaa).

Alun perin ehdotettu 10 % leikkaus olisi ollut täyskatastrofi. On selvää, että virkamiehet, jotka ehdotuksen tekivät, eivät tiedä ollenkaan, millaisen systeemin asioita hoitavat. Aivan kuten jotkut kenraalit ensimmäisessä maailmansodassa eivät ensinkään ymmärtäneet, mitä edempänä rintamalla tapahtui: monissa taisteluissa tuhottiin järjettömät määrät ihmisiä yrityksissä, jotka olivat jo ennalta epäonnistumaan tuomittuja.

Jos Espoolla ei olekaan rahaa koulutukseen, on sitä konsulttibisnekselle jaettavaksi. Efeko Oy onkin auliisti antanut selvityksensä, jonka mukaan 20% leikkaukset peruskoulutukseen ja peräti 30% leikkaukset päiväkotitoimintaan ja esikoulutukseen eivät vähennä asiakastyytyväisyyttä.

Missä ihmeen maailmassa nuo oikein elävät?

Samassa kuin Markus Torkki (kok.), joka isänä, kokemuksen syvällä rintaäänellä toteaa, että hänen lastensa koulut ovat hyviä ja turvallisia? Tiedoksi vain sinnekin päin, että Espooseenkin mahtuu aika monenlaista koulua. Sinne Pohjois-Espooseenkin.

Kaikki kaupunginvaltuutetut, jotka mielipiteitään ilmaisivat, olivat Torkkia lukuunottamatta (rehellisyydestä irtopiste!) hellyttävän yksimielisiä siitä, että “opetuksesta ei leikata”. Sanavalintoja ja kokonaiskeskustelua ammattivalehtelijan silmin täsmälukiessani joudun kuitenkin toteamaan: ei aivan vakuuttanut. Syntyi ikävä vaikutelma, että koulujen budjetteja ollaan joka tapauksessa typistämässä, mutta tarkemmat kohdennukset jätetään rehtoreille. Jälkikäteen päästään sanomaan: koulut tekivät sen itse.

Ja mikä parasta: siinä vaiheessa, kun tämän hetken alakoululaiset ovat niin isoja, että voivat alkaa ammuskella toisiaan, ovat tilanteesta vastuulliset poliitikot jo eläkkeellä.

Markku Sistoselle (sos.dem.) erityiskiitos vaikka ison puolueen edustaja onkin. Taisi olla ainoa, joka uskalsi sanoa, että jo tänä vuonna asiassa on harjoitettu huonoa politiikkaa (joka on, aivan todella, näkynyt), ja ettei sitä tule jatkaa. Samoin Seppo Sonteri (pers.) tuntui olevan kysymyksen tasalla. Ovatkin molemmat joskus työskennelleet kouluissa.

Mutta yhtä asiaa en tajua.

Jos muka raha on niin tiukassa, niin miksei sitä yksinkertaisesti kerätä enemmän? Espoossa on hyvätuloista väkeä eikä kunnallisveroprosentti ole toistaiseksi suunnitellun korotuksen jälkeenkään vielä edes maan keskitasoa.

Eikun hei, ymmärränkö sittenkin?

Voisiko tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, että valtuustossa on kokoomusta yli tuplaten niin paljon kuin seuraavaksi isointa puoluetta?

Sana “lurjus” on hieno sana, jota käytetään nykyään aivan liian vähän. On kuitenkin traditio(?) tai turvasatama, jossa “lurjus” elää ja voi hyvin: venäläisen kirjallisuuden käännökset. Toivottavasti se karkaa sieltä joskus muuallekin.

Kaikki, joita asia kiinnostaa, tietävätkin jo varmasti, miltä Finlandia Junior -lista tänä vuonna näyttää.

Olen listaan varsin tyytyväinen. Aika moni muukin kuin minä on nimittäin todennut, ettei ole lukenut palkintoehdokkaista kuin ehkä yhden, ja että monesta ei ole koskaan kuultukaan. Lukemattomien kirjojen laatuun en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta listan voi helposti nähdä vaietun kirjallisuuden esiinnostamisyrityksenä.

Samaa ei voine sanoa aikuisten listasta, kun se aikanaan julkaistaan. Aikuisten kirjat on esitelty isoina juttuina pitkin vuotta, ovathan ne meidän, vallanpitäjien kirjallisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden marginalisointia ilmentävät osaltaan esimerkiksi Jarmo Papinniemen Parnasso-blogin tuoreimmat, aiheeseen pureutuvat kirjoitukset. Papinniemellä onkin ollut kiitettävänä tapana tuoda nopeasti jokseenkin kaikki kirjallisuuden ajankohtaisuutiset keskusteluun. Ison F:n spekuloinnitkin alkanevat ihan kohta.

Juban Minerva-sarjakuva on muuten noista ehdokkaista se, jonka olen lukenut. Se on sattumoisin myös se, joka ei edusta marginaalia vaan on ollut kirjakaupoissa isoina pinoina ja näkyvästi saatavilla. On se kiva sarjakuva. Edellinen Minerva vain oli parempi ja ennen kaikkea tuoreempi. Jotenkin huomaan lievästi häiriintyväni tästä asiasta, vähän niin kuin Tatun ja Patun taannoisesta palkitsemisesta: kunnianosoitus tulee oikeille tekijöille mutta väärästä teoksesta (mielestäni se olisi kuulunut heille jo hieman aiemmin).

Joka tapauksessa: isot onnittelut ehdokkaille!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tutkailee blogissaan lasten- ja nuortenkirjapalkintojen anatomiaa ja julkistaa oman Finlandia Junior -varjolistansa. Riemuni oli suuri, kun löysin listalta myös Martti Ruokosen kanssa tekemämme kirjan Ruoalla ei saa leikkiä.

Jokainen yksittäinen palaute ja maininta merkitsevät paljon, sillä kirjoittaminen on lopulta yritys kommunikoida toisen ihmisen tai toisten ihmisten kanssa. Jos lukijoiden reaktiot jäävät kovin vähäisiksi, saattaa joskus tuntua, kuin puhuisi yksikseen. Olisi hauskaa olla niin vahva yksilö, että viis veisaa tällaisista asioista, mutta en ole.

Muistuu mieleeni erään kollegani kanssa käymäni keskustelu, joka meni suunnilleen näin (jos kollega antaa suostumuksensa, nimikin voidaan paljastaa):

Minä: No, mitä mieltä itse olet uusimmastasi? Oletko tyytyväinen?

Kollega: Minun mielipiteeni? Se on lähinnä siitä kiinni, mitä muut siitä sanovat ja mitä siitä kirjoitetaan.

Niin. Jokainen yksittäinen, subjektiivinen lukukokemus on tärkeä. Tämän lisäksi Rouva Huun – asiantuntijan – listalle pääseminen on aivan erityinen kunnia. Se kannustaa taas tänäänkin jatkamaan, vaikka muuten tekisikin mieli heittää pensselit santaan.

Tämmöisiä me kirjailijat useimmiten olemme: samanlaisia pienisieluisia ihmisiä kuin muutkin. Se on varmasti monelle pettymys, mutta ainoastaan inhimillisinä ja heikkoina olentoina me voimme kirjoittaa inhimillisistä, heikoista olennoista.

Mutta ei ole ilmaista avautumista. Blogeja lukiessanne joudutte alttiiksi myös kaupallisille tyrkytteille.

Ruoalla ei saa leikkiä näyttää tältä:

Sitä myydään kirjakaupoissa. Itse sitä ei hyllystä löydä, joten kannattaa kysyä myyjältä.

Välillä kuulee tällaistakin puhetta: “Se on sitten iiiihanaa, kun meillä täällä Suomessa on oikeasti kaikki neljä vuodenaikaa! Ne eivät tuolla Keski-Euroopassa, saatika Afrikassa, voi ymmärtää, mitä kaikkea ne menettävät!”

Juupa. Siihen on kuitenkin vissit syyt, ettei näin pohjoisessa asu oikeastaan ketään. Eihän täällä edes kasva viini. Vaihtaisin neljä vuodenaikaamme milloin tahansa vaikka Bulgarian neljään vuodenaikaan, vaikkeivät ne siellä pimeydestä ja todellisesta synkkyydestä mitään tiedäkään.

Siis kello on neljä, ja aurinko paistaa vaakasuoraan!

Suomen vuodenaikojen kehuminen kuulostaa korvissani suunnilleen samalta, kuin joku suolakaivoksiin suljettu rangaistusvanki tulisi kehuskelemaan, että suurin osa ihmisistä on ihan ressukoita, mitä kaikkea ne menettävätkään siellä maan päällä valossa ja lämmössä, eivät voi ymmärtää, miten kauniita ovat kylmät ja kosteat kiviseinät ja miten mukavaa on, kun koskaan ei häikäise.

Mutta luulenpa noiden puheiden jo viime vuosikymmeninä vähenneen, kun ihmiset ovat päässeet liikkumaan ja näkemään, mitä ne todelliset vaihtoehdot ovat.

Silmien aukominen on vähentänyt varmaan näitäkin puheita:

“Kyllä meillä on sitten upeasti järjestetty hyvinvointivaltio! Täällä kenenkään ei tarvitse pelätä, että jäisi ilman apua, vaikka sairastuisi kuinka pahasti. Toisin se on siellä Amerikassa…”

“Me ollaan sitten rehellistä kansaa! Siellä muualla sen sijaan lahjonta rehottaa, eikä varmaan missään muussa maassa saa kulkea kadulla yhtä turvassa kuin täällä.”

Torstai

Menin paikalle jo aamupäivällä. Huomasin viisi painotuotetta joita harkitsin mutten ostanut, ja Salla Simukan. Hän taas ei ollut myytävänä, tai sitten oli – tavallaanhan me kirjailijat olemme messuilla juurikin myytävinä.

Seuraavaksi törmäsin nuoruuteni ihastukseen, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme viinejä.

Sinisalon Johannan kanssa nautimme lounasta.

Väentiheys: inhimillinen.

Melutaso: siedettävä.

Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta kahdelta piti jatkaa matkaa Tapanilaan kiipeilemään.

Yhtäkkiä näin kustannustoimittajani Hillan ja WSOY:n lasten- ja nuortenosaston ex-pomon, Elinan. Kävin vielä Hillan kanssa hetkisen istahtamassa. Vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme kahvia ynnä vettä.

Sen jälkeen minun piti jo todellakin jatkaa matkaa, ja niin myös tein.

Perjantai

Saimme viime jouluna äidiltäni rahaa kirjahyllyn laajentamiseen. Lundian kirjamessutarjous ja vaimoni vapaapäivä käynnistivät tapahtumaketjun, joka oli jo miltei vuoden kuplinut aikeena mielissämme. Menimme Finnooseen ja ostimme tikkaan sekä hyllylevyjä.

Visualisoin etukäteen mielessäni, miten paljon siistimpää meille tulee, kun monta hyllymetriä kirjoja ja muuta roinaa saadaan pois lattioilta, nojatuolista, arkun päältä ja sohvalta.

Ei tullut. Ajatus oli hyvä mutta lähtökohdat huonot: liikaa tavaraa.

Lauantai

Kustannustoimittajani Laura otti yhteyttä, ja kohta me jo söimmekin illallista Samratissa. Ensimmäiset ruokalajit olivat mainioita, samoin punaviini (lievästi tosin häiritsee tietoisuus siitä, että punaviini värjää suuni violetiksi ja siksi juonkin nykyään usein valkoviiniä, vaikka punaviini maistuu paremmalta), seurasta puhumattakaan, mutta jälkiruokapallerot olivat vähän hassuja ja yksinkertaisesti siirappisen makuisia.

Oli mielenkiintoista tajuta, että vain muutaman vuoden ikäeromme johdosta olemme kasvaneet aivan erilaisissa historiallisissa tilanteissa.  Laura ei esimerkiksi muista Berliinin muurin kaatajaisia. Eikä sienipilvi ollut hänen lapsuudessaan se juttu, jota piirreltiin kouluvihkoihin. On jännittävää ymmärtää elävänsä jossakin tietyssä historian ajanjaksossa.

Ja jos joku nuori lukija ei oikein äskeistä ymmärtänyt, tarkoitin sienipilvellä atomipommia, en huumeita.

Sunnuntai

Oman esiiintymiseni vuoro. Lapsenhoitosuunnitelmat kariutuivat yllättäen, joten otin tyttäreni mukaan. Jos tavallisesti tuon työt kotiini, oli nyt aika tuoda koti töihin. Koti oli kiukkuinen messuille joutumisestaan ja toivoikin, etten olisi kirjailija.

Haastatteluani Kullervo-salissa kuulemaan oli tullut hämmästyttävän iso joukko ihmisiä mutta niinpä juttukin sitten kulki. On ihan eri asia puhua erillistilassa ihmisille, jotka todella vaikuttavat aiheesta kiinnostuneilta, kuin jossain yleisen hälyn keskellä ohi kulkeville messuvieraille. Myös haastattelutilanne on odotusten ja niihin vastaamisen tilanne. Ei odotuksia -> ei sanottavaa. Isoja odotuksia -> suuria puheita. Eilalle kiitokset hyvistä kysymyksistä!

Signeerausten jälkeen pääsimmekin lounaalle, ja jälkiruokajätski sulatti tyttäreni kiukun. Verensokeri on tärkeä asia ihmiselämässä.

Väentiheys: epäinhimillinen.

Melutaso: lyhyen aikaa siedettävissä.

Suoraan lounaalta pitikin jatkaa matkaa kiipeilemään, mutta vielä hieman myöhemmin Sami ja Riina Kaarla kävivät kylässä. Riinan uusi Ihmesiemen-kirja luettiin sitten iltasaduksi. Hyvällä tavalla vanhanaikainen, sympaattinen ja taianomainen kuvakirja. Suosittelen.

Kun luin, että kiireiset länsimaalaiset palkkaavat kiinalaisia pelaamaan videopelejä puolestaan, olin hetken aikaa innosta äimänä. Ehkä minäkin voisin palkata kiinalaisen, vaikkapa katsomaan niitä elokuvia, jotka haluaisin nähdä mutten ehdi. Ja ehkä joku suomalainenkin opiskelija voisi lukea puolestani kiinnostavia kirjoja, joihin aikani ei riitä – luultavasti jopa kohtuuhintaan.

Seuraavaksi tajusin, ettei uutisoitu ilmiö ole niin uusi, kuin miltä näyttää. Kun penkkiurheilija maksaa pääsystään jalkapalloareenan laidalle, tekee hän samaa: maksaa toisille siitä, että nämä leikkivät pallolla hänen puolestaan.

Yhteys saattaa näyttää pinnalliselta: penkkiurheilija maksaa jännittävistä hetkistä, kun taas tietokonepelihahmon omistaja maksaa statuksesta, voittamisen riemusta. Mutta yhteys ulottuu syvemmälle. Ajatellaan vaikka tietyn joukkueen fania. Hänellä on pelihahmonsa, jonka voiton eteen hän on valmis panostamaan. Ajatellaan sponsoria, joka hakee näkyvyyttä ja statusta tiettyä pelihahmoa tukemalla. Tai ajatellaan jonkin pelin kansallista edustajaa, jonka valmentamista tuetaan verovaroin (vai tuetaanko?)…

Me maksamme siitä, että toiset leikkisivät puolestamme.

Joukko WSOY:n kirjailijoita uhkaa lähdöllä, uutisoi Hesari. Södikan johdolle valituskirjeen jättäneet Tuomas Kyrö, Tommi Liimatta, Tapio Liinoja, Rosa Liksom, Sofi Oksanen, Riku Rantala, Juha Ruusuvuori, Asko Sahlberg, Roman Schatz, Jim Thompson, Ilpo Tiihonen ja A.W Yrjänä esittävät kritiikkiä erityisesti Södikan toimitusjohtajaa sekä viestintä- ja markkinointijohtajaa kohtaan.

“Kirjeen mukaan osa kirjailijoista harkitsee kustantajan vaihtamista, osa taas miettii palkkaavansa oman, talon ulkopuolisen markkinointiviestinnän ammattilaisen”, sanotaan Hesarin sivulla.

Ja pakkohan tätä on kommentoida. En nimittäin yhtään ihmettele. Joskaan en tiedä, miten johtajien vaihdokset ovat vaikuttaneet asioihin.

WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastoa en voi haukkua: toimitustyö on ollut hyvää ja tulokset usein kovinkin kauniita. Mutta markkinointi, markkinointi…

Kymmenestä kirjasta, jotka WSOY on minulta julkaissut, muistan kahta markkinoidun millään sellaisella tavalla, että olisin huomannut. Ensimmäinen oli Madonluvut, kun se kohosi Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Toinen oli Mummon kone voittaessaan yhteispohjoismaisen kuvakirjakilpailun. Sen sijaan, kun Minä en laske kymmeneen palkittiin kaksi vuotta sitten Turun kirjamessuilla, ei kustantamon osastolla ollut kirjaa ainuttakaan kappaletta.

No, hyvä on, pehmennetään vähän: jokainen kirjani on näkynyt kertaalleen lehtimainoksen osana.

Yleisesti ottaen tekemisiäni on joka tapauksessa myyty lähinnä tiskin alta.

Toisinaan se on tuntunut himppasen turhauttavalta.

Ja nyt sitten itsekriittinen argumentti perään: ymmärränhän minä, että jos Suomessa julkaistaan vuosittain useita tuhansia teoksia, eivät ne kaikki voi näkyä. Tietenkin markkinoinnissa on harjoitettava askeesia ja valintaa, jotta kirjamainonnan signaali ei muuttuisi pelkäksi kohinaksi.

Ehkä tämänkin ongelman juuret ovat lopulta siinä että meitä kirjailijoita nyt vain on liikaa, tai me kirjoitamme liian paljon?

(Mutta kyllä ne – ihan muut puljut – tuntuvat kaiken maailman muovisälpettä myyvän ja mainostavan joka paikassa vaikka kuinka paljon…)

Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä  komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut “oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.

Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?

Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.

Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)

Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.

Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?

Hmmm…

Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?