Jääkiipeilyä Cognessa

Sehän näissä kiipeilyreissuissa on nyt viime aikoina ollut tendenssinä, että on vain kiivetty, ja kaikenlainen absurdi säätäminen on jäänyt vähemmälle. Mitä semmoisista matkoista oikein pystyy kertomaan?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näkymä Monte Biancolle huoneistohotelli Les Nigritellesin ikkunasta.

Noh, lauantaina kiipesimme Annamarin kanssa semmoisen puron kuin Cascata di Lillaz. Mikään jatkuva putous se ei ollut, vaan ennemminkin pitkä kanjonihaikki, jossa oli sarja erillisiä putouksia. Maisemareittinä ja lämppärinä oikein hieno ja meille sopiva. Pari viimeistä köydenpituutta olivat noin kylmiltään aikamoista pohjerääkkiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Annamari Lillazin putouksen ekalla köydenpituudella.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA  Ja viimeisellä.

Sunnuntaina kiipesimme Sentiero dei Trollin. Sillä oli korkeutta 350 metriä, pituutta suunnilleen 9 täyttä köydenpituutta. Parin kymmenen metrin könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny, könkämä, lumiköny… Eikö se ikinä lopu? Tällaisilla harrastelijoilla noin pitkä reitti alkoi tietenkin jo tuntua kokonaisvaltaisesti jokseenkin kaikkialla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 Sentiero dei Trollin kahdeksas kp.

Maanantaina saimme seuraksemme Hahkalan Jonin Genevestä ja ehdotimme näin kolmepäällä ja valmiiksi tukossa kiivettäväksi jotain hieman lyhyempää. Kahdesta vaihtoehdosta Joni valitsi reitin nimeltä E Tutto Relativo, jonka kolmas köydenpituus oli päällelorottava vapaasti seivova pilari. Aika nopeasti siinä sai silmälaseihin semmoisen jääkuorrutuksen, että piti kiivetä puolisokeana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joni sateessa, hankaluudet edessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Evästauko ennen laskeutumista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sulattelua.

Tiistaina ajelimme aurinkoiseen Aostan laaksoon lepopäivää viettämään. Kiipesimme Corma di Machabyssa vähän sporttia. Kalliokiipeily ottaa kuitenkin vähän eri lihaksiin, ja auringossa on mukavan leppoisaa. Valitsimme reitiksemme Diretta al Bananon, joka oli minulle kuuden vuoden takaa tuttu, ja josta minulla oli yksinomaan myönteisiä mielikuvia.

Annamarin naureskelu ja Stetindin-muistot viime kesältä saivat minutkin tällä kertaa ottamaan untuvatakin mukaani. Ei olisi tarvinnut. Lämpötila oli mitä leudoin, ja ankkuripaikoillakin tarkeni ilman minkäänlaista takkia.

Muuten kyllä muistikuvat vähän pettivät. Heti ensimmäiset kymmenen metriä pistivät hiljaiseksi. Laskeuduin kolmannelta pultilta alas, ja vaihdoimme Annamarin kärkeen. Hänkin istui välillä köydessä, mutta onnistui lopulta ratkomaan ongelman. Kaikkineen reitin luonne ja tyyli muistutti melko lailla Olhavan Mäntyä. Varmistusväli viiden metrin huippeilla jokseenkin riippumatta siitä, missä oli vaikeuksia tai ei ollut. Greidinä 5c, pituutena 9 köydenpituuteen jaetut 280 metriä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arvaatte varmaan, että päivän päätteeksi olimme todella levänneitä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuva-arvoitus.

Ainakin keskiviikkoaamuna huomasimme, että lepopäivä oli toiminut osin juurikin odottamallamme tavalla: myös ne eri lihakset olivat ihan jumissa. Päätimme siis kiivetä vaihteen vuoksi jotakin lyhyempää. Hyvän näköinen Pattinaggio Artistico oli jo ensimmäisestä päivästä lähtien tuntunut kutsuvalta, ja kun sillä oli mittaakin vain 180 metriä eli luultavasti kolme köydenpituutta, niin sinne sitten. Kyseessä onkin reissun hienoin ja jatkuvin yksittäinen jääputous, mutta se 180 metriä olikin reitin korkeus tai jotain. Oikeasti mittaa oli  ehkä 240 metriä, viisi ihan kunnon köydenpituutta, loppukälli ja kaikkea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pattinaggio Artistico (vas.). Suora lähtö ei ollut muodostunut, joten jouduimme aloittamaan vähän ylempää. Mittakaavasta niille, joilla on hahmotusongelmia: tuo pysty alku, silloin kun ulottuu jyrkänteen juurelle asti, on 45 metriä eli n. 15 asuinkerrosta korkea.

Aloin olla jo melko kypsä, mutta jotenkin Annamari sai minut puhuttua kiipeämään vielä torstainakin. Teimme suunnitelman, että menemme Valnonteyn laakson vasempaan penkereeseen ja otamme sieltä ensimmäisen kunnossa olevan putouksen. Thulen nähdessäni aloinkin jo lämmetä, ja äkkiä mieleni teki päästä liidaamaan jotain vähän yhtämittaisemmin jyrkähköä. Harvoin jäässä oleva Lauson oli kuitenkin kunnossa, ja Annamari liidasi sen ensimmäisen köydenpituuden ontosti kumisevat kukkakaalijäät ja muut hienoudet – jollakin tavalla reissun hienoin yksittäinen köydenpituus, ja minä sitten nakuttelin triviaalin toisen köydenpituuden.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

70-metrinen Lauson. Kuvassa myös kiipeilijöitä.

Nousu oli sen verran lyhyt ja rento, että kerrankin autolle saapuessamme ei ollut mikään paikka kipeänä. Sen sijaan paistoi aurinko, mieli oli hyvä ja reissun kiipeilyt onnellisesti takana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

About these ads

2 vastausta

  1. Wautsien wau! Hienoa, ihanan kuuloista :) Olen miettinyt kiipeilyn aloittamista. Jo pitkään, itse asiassa. En vain ole ehtinyt ilmoittautua alkeiskurssille.

  2. Varo vaan! Se on yksisuuntainen tie.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: