Espoossa, holokaustin muistopäivänä 19.4.2012
Hännikäisen ja Melenderin Liberalismin petoksen viimeinen luku muun muassa varoittelee anakronistisen historiatulkinnan vaaroista: ”[M]enneisyyden ihmiset ovat toimineet silloisten arvojen ja olosuhteiden puitteissa, eivät nykyisten.” Historian tulkitseminen nykyisten tietojemme mukaan on kirjoittajien mielestä virhe, jälkiviisautta.
Liberalismin petoksen tarjoama historian lukuohje on asiallisesti perusteltu: Meidän on turha häpeillen kauhistella Arvo Ylpön, Georg Henrik von Wrightin tai Jean Sibeliuksen natsisympatioita. He olivat aikansa ihmisiä. Tämä on totta ja kohtuullista.
Liberalismin petoksen tarjoamassa lukuohjeessa on vain yksi vika. Se ei yksinään riitä. Se suhtautuu historiaan kuin hämmästeltävään jännittävään tarinaan, jota luetaan uteliaisuudesta. Sellaisena historia on kuitenkin pelkkä arvoton tapahtumaketjujen kokoelma. Jos sen sijaan haluamme oppia historiasta jotakin, tarvitsemme rinnalle myös ja nimenomaan anakronistisen lukutavan – jälkiviisauden perspektiivin. Voimme tajuta, että jos Ylppö ja von Wrightkin olivat alttiita aikansa hengelle, me olemme sitä itse nyt. Meistä useimmat olisivat 30-luvun Saksassa olleet natseja, minä todennäköisesti muiden mukana. Tämän lisäksi voimme yrittää hahmottaa, millaiset kehityskulut ja ajattelutavat johtivat natsismin väkivaltaiseen pimeyteen. Onko samanlaisia tendenssejä nähtävissä omassa ajassamme? Jos on, niitä kannattaa kenties vastustaa. Vain historian jälkiviisas luenta voi – toivottavasti – auttaa meitä toistamasta samoja virheitä uudelleen.
Jukka Laajarinne 
Kirjamme viimeisen luvun pääpointti ei ole se, että historiaa ei voitaisi tarkastella jälkiviisauden perspektiivistä tai jakaa historian eri ilmiöille ja ihmisille hyväksyntää tai halveksuntaa. Tai ottaa oppia historiasta.
Pääpointtime on se, että ennen tällaista jälkiviisauden sävyttävää anakronistista tulkintaa olisi maltettava kontekstualisoida ilmiöt ja ihmiset omaan aikaansa. Vain siten on mahdollista ymmärtää — sinun sanojasi käyttääksesi — ”millaiset kehityskulut ja ajattelutavat johtivat natsismin väkivaltaiseen pimeyteen” tai mistä historian tapahtumasta milloinkin on kyse.
Tätähän toki ammattihistorioitsijat tekevätkin.
Emme missään nimessä ole niin naiiveja, että olisimme sitä mieltä että Hitler ja Stalin olivat vain aikansa lapsia eikä heitä siksi voi tuomita meidän moraalikäsitystemme pohjalta. Enkä väitä, että sinä niin väittäisitkään, mutta… no tiedät mitä tarkoitan…
(Viestittelimme tästä aiheesta jo yksityisesti, ja pitkään puntaroituani päätin laittaa tämän täsmennyksen myös tänne kommenttilootaan yleisesti nähtäville.)
Aiheellinen täsmennys. Esille nostamanne tapaukset olivat tosiaan mainioita esimerkkejä typerästä historian luennasta (typeryydellä en nyt siis viittaa teihin vaan niihin, jotka jälkiviisaasti haluavat kauhistella Sibeliuksia sun muita).
Pamflettinne – keskittyessään ensisijaisesti negatiiviseen ajatteluun, joka on omakin suosikkilajini – herätti vain tarpeen tuoda esille, että jälkiviisaudellakin on paikkansa. Toisinaan historian hirmutekoja nimittäin kuulee mitätöitävän olankohautuksella: ”Se oli ajan henki.” Mikä saattaa myös olla syvällisempi ja tärkeämpi lause, kuin millaisena sen tavallisesti ymmärrämme.
”niihin, jotka jälkiviisaasti haluavat kauhistella Sibeliuksia sun muita”
Tuohan se perusongelma onkin. Jos tyydytään vain heristämään sormea, että Sibelius oli katala fasisti, jää läpikäymättä tuo itsereflektio minkä hienosti tuot esille merkinnässäsi: ”Mutta olisinko minä ehkä voinut ajatella ja toimia samoin, jos olisin elännyt silloin” Ilman kontekstualisointia kollektiivinen historian tuomioistuimemme ohittaa oikeudenkäyntivaiheen ja antaa vain suoraan tuomionsa.