Tomás Eloy Martínezin romaani The Tango Singer (El cantor de tango) veti minut äärelleen aiheellaan. Miten mainio yhdistelmä kiinnostukseni kohteita! Valitettavasti espanjantaitoni eivät ole vielä ihan romaaninlukutasolla, mutta onneksi kirja on käännetty englanniksi.
Yhdysvaltalainen kirjallisuuden opiskelija Bruno Cadogan tekee väitöskirjaansa Jorge Luis Borgesin tangoesseistä. Hänelle kerrotaan Julio Martelista, tangolaulajasta, jota väitetään jopa Carlos Gardelia suuremmaksi.
Martelia kuullakseen Cadoganin on matkustettava Buenos Airesiin, sillä laulaja ei ole koskaan levyttänyt mitään. Eikä Martelin laulua ole helpo kuulla sielläkään. Artisti esiintyy harvoin ja aina eri paikoissa: asematunnelissa, vanhalla vedenpuhdistamolla, milloin missäkin. Eikä esiintymisiä mainosteta; niistä voi vain hyvällä tuurilla kuulla etukäteen.
Laulajaa jäljittäessään Cadogan saa kuulla tästä kaikenlaista: Martes esittää varhaisinta, esihistoriallista tangoa, vuosisadan vaihteen kappaleita, joita ei aikoinaan levytetty. Mutta sanat ovat outoja, jonkinlkaista siansaksaa.
MIllä perusteella Martel valitsee esiintymispaikkansa? Siinäpä arvoitus, labyrintti, johon Cadogan eksyy. Maagista realismia lähentelevällä otteella teos hahmottelee Buenos Airesin salaisuuksien maantiedettä vuosisadan alkupuolelta vuoden 2001 kansannousuun asti. Martínez maalailee kaupungista elävän kuvan. Netissä väittävät, että siitä saisi vielä enemmän irti, jos olisi käynyt paikan päällä.
Mutta ei siinä kaikki. Eikö Cadoganin majapaikka sattumoisin olekin sama talo, jonka kellarissa Borges kertoi nähneensä Alephin, pisteen, jossa kaikki ajat ja paikat ovat läsnä? Ja eikö kellariloukossa asuva vanha ensyklopedisti vaikutakin siltä, kuin tietäisi asioita, joita hänen ei pitäisi tietää?
Mainio romaani herättää muistumia nuoruuteni postmoderneista lukuelämyksistä kuten Umberto Ecosta, ja Orhan Pamukista. Myös Martínez sitoo kertomuksensa oikeisiin paikkoihin ja todelliseen historiaan niin, että jotkut keksitytkin henkilöt ja tapahtumat näyttää tosilta.
Riikkisen ja Oukan tutkimuksista kertova lasten tiedekirjasarjamme on tänä keväänä edennyt jo viidenteen osaansa. Tällä kertaa pikku ötökät sekoilevat keittiökemian parissa: Leikitään näkymättömällä musteella, ja kiisseliä keitellessä syntyykin ei-newtonilaista fluidia ja biomuovia.
Sarjan on kuvittanut Mari Luoma.
Kiitokset: Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen Topias Ikävalko, Reija Pesonen ja Maaria Linko – sekä tietenkin Gaudeamuksen kustannustoimittajat Sanni Tengvall ja Teemu Ojanne!
Wolfram Fleischhauerin teoksella Drei Minuten mit der Wirklichkeit on ilmeisesti saksalaisissa tangopiireissä jonkinasteinen kulttiromaanin maine. Kirja on käännetty seitsemälle kielelle; itse luin sen englanniksi, kirjailijan ja Kate Vanovitchin käännöksenä nimeltä Fatal Tango.
Mysteeriromaani lähtee liikkeelle, kun berliiniläisen balettilaitoksen tanssija Giulietta rakastuu kaupungissa vierailevaan tangueroon, Damiániin. Muutaman viikon kestävä intohimoinen suhde (jonka rakastelukohtaus on kirjan kaikkein heikoin lenkki) päättyy omituisella tavalla, kun Damián ilmeisen tarkoituksella tuhoaa oman tanssiproduktionsa ensi-iltanäytöksessä, jättää Giuliettan ilman selityksiä ja katoaa maasta. Jotenkin Giuliettan isäkin liittyy asiaan.
Nuori ballerina ei jää nuolemaan haavojaan. Giuliettan on pakko saada tietää, mitä ihmettä tapahtui, joten hän lentää Buenos Airesiin etsimään rakastajaansa. Joku jossakin suurkaupungin tanssisaleista varmasti tuntee miehen. Giulietta saa johtolangan päästä kiinni, kun näkee milongassa tanssijan, joka käyttää Damiánin erityislaatuista askelikkoa.
Fatal Tango on henkeäsalpaavaa tasapainottelua epäuskottavuuden rotkon reunalla. Hämärät johtolangat, tiedonmurut ja epätodennäköiset sattumat seuraavat toisiaan. Meneekö överiksi? Vai ovatko sattumat sittenkään sattumia? Fleischheuer onnistuu kuin onnistuukin pitämään jännityksen kireällä, välttämään kuolettavan kompastumisen ja viemään tarinan perille asti: kammottavaan pimeyteen. Saksan ja Argentiinan suhteisiin sotilasjuntan, kidutusten ja katoamisten aikana.
Fleischhauerin ihmisten ja kulttuurien kuvauksessa on jonkin verran stereotyyppisiä piirteitä, mutta henkilöt, tanssisalit ja Buenos Aires elävät ja tuntuvat tosilta. Eikä tanssi ole pelkkää eksoottisen jännityskertomuksen taustakulissi vaan yksi kirjan pääaiheista. Fatal Tango on mitä suurimmassa määrin tangokirja.
Romaani tursuaa tangotietoutta: historiaa ja tapakulttuuria. Kun painottomuutta koko elämänsä ajan tavoitellut ballerina kohtaa tangon syvän, painavan intohimon, hänelle joudutaan selittämään asioita. Fleischhauer upottaa infodumppinsa tarinaan melko luontevasti. Hänen käyttämänsä keino on entisaikain hc-scifistä tuttu: Vanhassa tieteiskirjallisuudessa rakettitieteilijä pääsi pitämään pitkiä luentoja selittääkseen opiskelijatyttöselle, miten mikäkin toimii. Fatal Tangossa Giulietta puolestaan ystävystyy tangoa tutkivaan sosiologiin, joka ystävällisesti johdattelee hänet tajuamaan, mitä kaikkea skeneen kuuluu ja mitä hänen ympärillään oikein tapahtuu. Ja koska sosiologi on myös itsessään mieleenjäävä ja hauska hahmo, ratkaisu toimii oikein mainiosti. Ja mikä parasta: tätä pystyy tangoentusiastikin lukemaan ilman, että rupeaa suututtamaan.
Nautin kirjan jokseenkin ahmimalla. Ja haluaisin lisää.
Luultavasti viimeisimmästä Finlandia-voittajasta on jo sanottu kaikki olennainen, en tiedä, mutta laitetaan nyt yksi korsi kekoon.
Jos vanhat päiväkirjat saivat Sirpa Kähkösen näkemään äitinsä kaltoinkohdeltuna ja väärinymmärrettynä lapsena, niin minulle romaani tarjosi suuren, vapauttavan oivalluksen.
Vanhemman ja lapsen väliset suhteet ovat niihin sisäänrakennettujen valta- ja vastuuasetelmien vuoksi lähtökohtaisesti vaikeita. Tasa-arvoisesta ystävyydestä niissä ei ole kyse: vanhemman ei pidä rasittaa lastaan omilla taakoillaan, mutta monet lasten vaikeudet ovat sen sijaan myös vanhempien ongelmia, ja niitä on myös ratkottava toisen osapuolen toiveiden vastaisesti. Moni aikuinen pyrkii olemaan asiallinen esikuva lapselleen ja siksi yrittää pimittää tältä kelvottomimpia puoliaan. Nuori puolestaan yrittää esittää olevansa esikuvan mittainen, ja pimittää vastaavasti omia typeryyksiään. Yhden mielenterveys- tai päihdeongelmat kuormittavat koko perhettä. Ja niin edelleen.
Jotkut selviytyvät noista, sanotaan nyt vaikka haasteista, tyylikkäämmin kuin toiset, mutta monille jää jotakin hiertämään suhteessaan vanhempiinsa, ja joidenkin välit jäävät hyvinkin tulehtuneiksi.
Oman äitini kasvatusote oli, ainakin lapsen suunnasta tarkasteltuna, jossakin määrin autoritäärinen. Myöhemmin olen tietysti tajunnut, ettei hänellä helppoa ollut. Ja vielä myöhemmin olen saanut itsekin kokea, miten kuormittavaa vanhemmuus voi välillä olla ja miten vaikea tunteitaan on joskus säädellä, ja ymmärrys äitiäni kohtaan on lisääntynyt. Välimme ovat kotoa muutettuani olleet enimmäkseen asialliset – mutta kovin läheisiä meistä ei ole tullut.
Vanheneminen on kiinnostava juttu: koskaan ei tule sillä lailla aikuiseksi kuin mitä aiemmin kuvitteli tietyn ikäisten ihmisten olevan. Sisällään kantaa kaikkia aiempia ikäkausia, etenkin erityisen merkityksellisiä elämänvaiheita. Minussa elää edelleen 5-vuotias minäni, 10-vuotias, yläastelainen, lukiolainen, opiskelija… ja niin edelleen. Me olemme tyyppejä, joilla oli isoja ja pieniä murheita, tulevaisuus edessään, jotka opettelivat elämään itsensä ja maailman kanssa, jotka saivat kokea onnistumisia ja pettymyksiä, hyvää ja huonoa kohtelua, oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta – ja mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä vähemmän meillä on illuusioita onnellisesta tulevaisuudesta ja sitäkin enemmän pettymyksen tunteita maailmaa kohtaan.
Kyllä. Koko maailmaa. Tämähän on menossa ihan päin helvettiä.
Ehkä juuri illuusiot ovat arvokkain asia lapsuudessa.
Takaisin asiaan.
Vasta Kähkösen romaani sai minut todella ymmärtämään, että myös minun äidissäni asuu kovia kokenut lapsi. Se on jotakin, mitä hän ei oikeastaan ole koskaan näyttänyt tai sanoittanut ymmärrettävästi, tai jos on, minä en ole nähnyt, koska välisemme suhde ei ole koskaan ollut tasa-arvoinen ystävyyssuhde vaan molempien ihmisyyttä latistava valta-asetelma.
Äidin roolin takana onkin kaltaiseni ihminen. Joku jota kohtaan voin tuntea aitoa myötätuntoa.
Elina HirvosenRakkauksien lokikirja on täynnä kertomuksia rakkauksista, niin kertojan kuin hänen tuttaviensa ja ystäviensäkin. Useimmat kirjan rakkauksista nimeäisin tarkemmin rakastumisiksi. Kysymys on ennemminkin rakkaussuhteen alkuvaiheen tai pitkien etäisyyden varassa elävistä ja kuolevista unelmista ja suurista tunteista kuin ajan patinoimasta ja arjessa koetellusta läheisyydestä.
Hän muisti haaveet, joiden kanssa oli elänyt vuosia, oman todellisuutensa rinnalla kuvitellut todellisuudet, joissa he kaksi olisivat yhdessä, ja joissa yhteenkuuluvuus ei olisi vain tunne, vaan elämää.
Hän sanoo, että haluaisi eniten maailmassa yksiavioisen romanttisen suhteen ihmisen kanssa, joka rakastaisi häntä ja näkisi hänet sellaisena kuin hän on.
Romanttinen rakkaus roihuaa ennen kaikkea kahdenlaisissa tilanteissa.
Silloin, kun se ei pääse toteutumaan. Kohde on jossakin etäällä tai muuten tavoittamattomissa.
Hän kertoi rakastavansa naista, jota ei voinut saada. Nainen oli rakastunut toiseen, mutta mies ei pystynyt ajattelemaan ketään muuta.
Tai silloin, kun rakastavaiset eivät vielä tunne toisiaan. Silloin he tulevat kyllä nähdyiksi – mutta harhakuvina ja illuusioina.
Romantiikka elää rakkauden lisäksi myös sellaisissa ilmiöissä kuin uskonto tai kaukokaipuu. Molemmissa on kysymys unelmoinnista. Rakkauksien lokikirjan kertojassa ilmenee jo nuorena muistiin merkitty halu elää ”liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jota ei vielä tunne.”
Halusin elää sen päivän ja seuraavat kolmekymmentä päivää, jolloin saisin herätä jokaiseen aamuun tuntemattomassa paikassa, kaukana omasta elämästäni.
”Kaukana omasta elämästään” oleminen toteuttaa kirjassa siteerattuja Claes Andersonin sanoja: ”Elämämme tehtävä on toteuttaa olemassaolomme tarkoitus, joka on katoaminen.”
Romantikon halu tulla rakastetuksi ja nähdyksi sellaisena kuin on, onkin kenties halu olla – ei todellinen itsensä vaan – se illuusio, jonka rakastunut näkee. Tai ehkä poissaoleva, jota rakastetaan. Kun vastarakastuneet sulkeutuvat hotellihuoneeseen, muuta maailmaa ei ole. Ei ole sitä elämää, sitä todellista minää, jota he ovat. He ovat kadonneita toisiinsa.
Kertoja muistelee Sambiassa järjestettyjä juhlia:
Kerran kaikki juhlavieraat olivat vetäneet kasvoilleen George W. Bush -naamarit. […] Kipinät sinkoilivat yöhön, vieraat tanssivat toisissaan kiinni kakkupalat käsissään ja Bush-naamarit otsalle nostettuna, ja kun soitin OutKastia, ihmiset tarttuivat toisiaan vyötäisiltä ja muodostivat koko puutarhan kiertävän tanssivan letkan. […] Laitoin seuraavan kappaleen jonoon, laskin pahvinaamarin kasvoilleni ja liityin toisilleen tuntemattomissa maailmoissa kasvaneiden ihmisten tanssiin.
Soitetun kappaleen lyriikat käsittelevät yllä käsittelemääni romantiikan jännitteisyyttä. Naamiotanssi on jäänyt kertojan mieleen yhteyden kokemuksena:
Ajattelin tynnyrigrillin, saunan, mangopuiden ja avokadopensaiden välissä puikkelehtinutta ihmisletkaa, jossa hyppiessäni olin kokenut ihmisten välisten rajojen ylittyvän tavalla, jota en ole sen jälkeen saanut kokea.
Afrikan yössä tulen ympärillä hyppivät naamioituneet tanssijat… Tämä voisi olla uskonnollisten menojen kuva. Eikä ainoastaan Afrikassa. Naamiotanssirituaaleja on harjoitettu ja harjoitetaan Aasiassa, Polynesiassa, Etelä- ja Pohjois-Amerikassa, Grönlannissa – ja eri puolilla Eurooppaa.
Kuluttava elämä näkyy viininjumalan kasvoilla.
Öinen tanssi kuului esimerkiksi viinin ja ekstaasin jumala Dionysoksen palvontamenoihin. Diponysoksen mysteerien perustalle kehittyi sittemmin attikalainen naamioteatteri, tragedian taide. Dionysoksessa henkilöityi monia edellä kuvailemiani, myöhemmin romantiikkaan liittyneitä piirteitä.
Ensinnäkin: hän oli ek-staasin jumala. Poissa paikaltaan olemisen jumala. Vaikka arkeologinen aineisto viittaa siihen, että Dionysos oli yksi olympolaisen pantheonin vanhimmista jumalista, kreikkalaiset näkivät hurmoksellisen tanssin mielellään barbaarisena, ulkomaisena. Rummut keksineen Dionysoksen kerrottiin tulleen Aasiasta ja nousseen viimeisenä Olympoksen jumalten joukkoon. Hän oli joka tapauksessa pitkänmatkalainen, vaeltaja. Toisekseen dionyysinen ekstaasi oli rajattomuutta: hänen eläinten nahkoihin pukeutuneet kulttilaisensa kokivat (kenties viininhuuruista) rajat rikkovaa, yhteiskuntaluokat sivuuttavaa ykseyttä, ja riivauksen aikana murtuivat myös jumalan, ihmisen ja eläinten väliset erottelut. Ja mitä harhaisiin illuusioihin tulee, ainakin EuripideenBakkhantit-näytelmässä hän ajaa pariinkin otteeseen ihmisiä sellaisen hulluuden valtaan, jossa nämä näkevät toisia joinakin muina, kuin mitä nämä todella ovat.
Kun Rakkauksien lokikirjassa puhutaan tanssista, puhutaan useimmiten jostakin dionyysisestä: rajojen, karun todellisuuden ja minuuden katoamisesta.
Tangotunti vie kertojaminän Itä-Pasilasta Argentiinaan:
Vaikka askelemme ovat kömpelöt ja taivas t<anssisalin ikkunan takana harmaa, olemme tunnin ajan intohimoisia seikkailijoita Buenos Airesin yössä, jossa saattaa ennen aamua tapahtua mitä tahansa.
Toisen todellisuuden – tai illuusion – luomisesta puhuu irakilainen mies, joka salaa unelmoi tanssikoulun perustamisesta Bagdadiin:
”Rakastan tanssimista, mutta täällä tanssille ei ole juurikaan paikkoja. Ajattele miten ihanaa olisi, kun eritaustaiset lapset voisivat tanssiessaan hetkeksi unohtaa sotilaat, tarkastuspisteet, pommi-iskut ja koko sen jatkuvan pelon ja epävarmuuden, mitä elämä tässä kaupungissa on täynnä.”
Vapun aattona kertoja pukeutuu pandaksi, kuin bakkhantit vuohennahkoihin:
Olen kulkenut pandana läpi läpi kaupungin […]. Ajattelen, että valtava, väljä ja pehmeä pandapuku suojaa minua kintereilläni roikkuvalta apeudelta. Vappujuhlissa saattaisin jaksaa jopa tanssia, kun takapuolessani heiluisi lyhyt musta häntä. Ja jos nukahtaisin juhliin, olisin pandana niin söpö ja pehmeä, että joku saattaisi jäädä silittämään minua.
Naamiotanssiin kadotessaan ihminen on aito. Silloin hänet voi nähdä sellaisena kuin hän todella on. Aukeaa yhteyden mahdollisuus.
Kirjoittelen tanssiaiheista esseekokoelmaa, ja tietenkin luen taas metrikaupalla kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Ylipäätään suurin osa kaikesta lukemastani liittyy nykyään töihini. Omaksi huvikseni ehdin lukea enää vain parisenkymmentä kirjaa vuodessa.
Aivotutkija, muusikko ja tuottaja Daniel Levitinin kirja This is Your Brain On Music (saatavilla myös suomeksi nimellä Musiikki ja aivot) sisälsi muutamia niin inspiroivia tiedonmuruja, että tartuin äskettäin hänen toiseen teokseensa, The World in Six Songs. Siinä Levitin pohtii musiikin merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle, mutta olen vasta aivan alussa, enkä pysty sanomaan asiasta paljon sen enempää, kuin että kiinnostavalta vaikuttaa.
Ensimmäisessä luvussa Levitin kertoo, että osaa säveltää, mutta ei saamansa palautteen perusteella osaa kirjoittaa kovin vahvoja lyriikoita kappaleisiinsa. Jotkut ovat kehottaneet häntä lukemaan runoutta, jos se vaikka auttaisi.
Pysähdyin kehotuksen äärelle. Olen itse ennen kaikkea prosaisti. Suhteeni runouteen on ohut, mitä nyt on tullut joskus leikittyä kaikenlaisten kokeellisuuksien kanssa. Pienimuotoisissa laululyriikoissa koen joskus onnistuneeni, mutta jos olen yrittänyt kirjoittaa jotain, sanotaan nyt vaikka perinteisempää runoa, olen saanut aikaan lähinnä latteaa roskaa. Kirjoittamishetkellä sitä ei välttämättä tajua, mutta myöhemmin tekstiä lukiessa aikaansaannoksen puutteet ovat tavattoman ilmeisiä.
Runouden parissa puuhastelu, joka on viimeisten kymmenen vuoden aikana jäänyt elämästäni lähes kokonaan, saattoi kuitenkin aikanaan antaa jotakin muulle kirjoittamiselleni. Vireämmän suhteen itse kieleen.
On ehkä otettava runous takaisin elämääni. Luettava ja kirjoitettava sitä. Vaikka siis täytyy tunnustaa, että juuri nyt en näe sitä niinkään itseisarvona kuin ammatillisen kehittymisen välineenä. Kts. tämän blogauksen toinen virke. Muistelisin Mika Waltarin aikoinaan suhtautuneen runoiluun hieman samaan tapaan.
Jokapäiväisen aamurunon kirjoittaminen esimerkiksi voisi olla hyvä harjoitus, joka toimisi samalla verryttelynä ennen isomopien tekstien kirjoittamista. Kokeillaanpa.
Älkää tuoko kukkia Ne kuolevat ruukkuihin Älkää tuoko laadukasta konjakkia Juon sen, ja siitä ei hyvä seuraa Älkää tuoko kirjoja Hyllyt ovat täynnä, ja mieluummin katson kissavideoita Älkää tuoko käyttöesineitä Minulla on kaikki tarvitsemani Älkää tulko itsekään Se olisi paras lahja Mutta jos haluatte, rahaa voitte lähettää
Sain ystävältäni Elisalta syntymäpäivälahjaksi Le Corbusier -teemaiset sukat. Ne jalassa pärjää lähiökerrostalossa, vaikka ulkona olisi kovakin pakkanen. Tällaisia funktionaalisia, hyvin toimivia rakennuksia Le Corbusier nimitti joskus koneiksi, joissa asutaan.
Tällaisia asumiskoneita moni vierastaa. Tove Janssonin Muumitalo oli eräänlainen vastalause hengettömälle ja juurettomalle laatikkorakentamiselle. Heidegger jopa piti funktionalismia kodittomuutta ruokkivana suuntauksena.
Kiehtovia symbolisia merkityksiä ei-niin-viimeisen-päälle-toimivaan rakentamiseen on helppo liittää. Kun muumitalon ovea ei saa kunnolla kiinni, se falskaa. Sisäpuoli ja ulkopuoli pyörteilevät toisiinsa kuin yin ja yang. Juurevassa vanhassa schwartzwaldilaisessa maalaistalossa taas voi tunnelmoida olevansa osa ikiaikaista, sukupolvien jatkumoa maan ja taivaan välissä.
Ja kun nyt muistelen viime joulukuutani Mazzano Romanossa, tarjosi keskiaikainen kivitalo hyvät puitteet taiteilijaromantiikalle. Ikkunat olivat pienet ja asumus hämärä. Yksinkertaiset lasit eivät kuitenkään pitäneet lämpöä, joten kirjoitin romaaniani pipo päässä, joskus toppatakki ylläni. Asunnon somisteena olevia saviruukkuja siirtelin sen mukaan, mihin sadevesi kulloinkin tippui. Legs Corbusier -sukat eivät olisi riittäneet, vaan villasukat ja tohvelit olivat tarpeen. Niilläkään ei pitänyt tömistellä, sillä jos katto ei pitänyt sadetta, lattia ei pitänyt ääntä, ja alakerrassa asui eläkeläisiä, joita ei pitänyt syyttä suotta häiritä.
Romanttista? Kyllä! Täydelliseen kirjailijakokemukseen olisi tarvittu enää keuhkotauti. Riittävän etäisyyden päästä tarkasteltuna oikein viehättävä kokemus. Sitä paitsi, romanttinen tunne suuntautuu aina johonkin poissaolevaan, ei koskaan siihen, mikä on todella läsnä.
Kaikista muumitalomaisista piirteistään huolimatta paikka ei tuntunut kodilta. Se ei ollut lämmin, valoisa, yksityisyyttä tarjoava paikka, johon olisin voinut asettua ja jossa olisin todella osannut asua. Kalusteet, varusteet ja pohjaratkaisu – kaikki oli hieman väärin, unheimlich!
Aloin arvostaa hyvin voideltua asumiskonettamme ja kaikkea sitä teknologiaa, jonka varaan se on rakennettu.
Talot ovat koneita.
Asumiskoneet eivät edusta tieteellisen kylmää ajattelemattomuutta. Kysyessään asumisen mieltä Heideggerin kaltaiset runoilijat romantikot eivät ehkä vain osaa kysyä kaikkia tarpeellisia kysymyksiä. Kun asumiskoneen tai yhtä lailla savupirtin kasvatti herkistyy Aleksis Kiven sanoihin sävellettyä Oravan laulua kuunnellessaan, hän unelmoi lämmöstä ja turvasta, sillä hän on itsekin lämpöä ja turvaa kaipaava – eläin. Asumiskone nousee eläimen vaistosta ja eläimen tarpeista – jostakin paljon syvemmältä ihmisen perimästä ja biologisesta maaperästä kuin mikään menneiden aikojen temppelien, puuliesien ja lenkottavien saranoiden haikailu.
J.K. Älköön tätä kirjoitusta luettako valituksena. Olen oikein kiitollinen Väinö Tannerin säätiön tarjoamasta residenssipaikasta, joka toimi aivan erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sitä tarvitsinkin. Kirjallisen työskentelyn kannalta kodittomuus – irrottautuminen normaalista päiväjärjestyksestä – tarjoaa aivan erinomaiset olosuhteet.
Sain pari päivää sitten vielä yhden komean kukkalaitteen. Ja muutenkin minua onnitellaan Tietopöllö-palkinnosta yhä silloin tällöin. Tämä, aivan kuten kehuvat näkyvät kritiikit, kun sellaisia kohdalle sattuu, on mukavaa. Se lievittää edes hitusen tiettyä epätoivoa, joka kirjoittamiseen kytkeytyy.
Mainittu epätoivo nousee poroporvarillisten ja taiteellisten halujeni ristiriidasta. En mittaa asioita ainoastaan laadulla vaan myös määrällä. Tunnustan: minäkin haluaisin kirjoilleni enemmän myyntiä, enemmän lukijoita.
Ahneus on tietenkin kyltymätöntä.
Muistan, miten joskus nuorena halusin kirjailijaksi. Ajattelin, että se vasta olisi hienoa. Unelmien täyttymys. Ja olihan se. Siitä riitti iloa pitkäksi aikaa. Oli vaihe, jolloin pystyin toteamaan: olen saavuttanut oikeastaan kaiken, mitä elämässäni halusin. Osan siitä kaikesta olen sittemmin menettänyt ja osa on menettänyt merkitystään, koska olen alkanut haluta enemmän. Onneksi jotain on jäljelläkin.
Ahneus voisi tuottaa numeraalisia tuloksia, jos sen antaisi ohjailla tekemisiä. Mutta mieluiten kirjoitan kirjallisuutta, jollaisen kirjoittaminen on itsessään… ihan mahtavaa! Jälkikäteen sopii sitten murehtia, onko syntyneellä tekstillä nykyisessä maailmassa mitään käyttöä.
Tietopöllö oli siinä mielessä kannustava huomionosoitus, että se ei tullut yhdestä teoksesta vaan tuotannosta. Tai tässä tapauksessa: osasta tuotantoani. Edes jokin osa tekemisistäni näyttäytyy joidenkin muidenkin silmissä jotenkin merkityksellisenä.
Lohduttava oli myös ajatus, jonka kuulin torstaina kustantamon pikkujouluissa, kun erään pienen mutta kiinnostavan levymerkin haltija kertoi tekemistensä vähäpätöisyydestä. Hänelle vastattiin: ”Picasso möi taulujaan vain yhden kappaleen kutakin.”
***
Ai niin. Edellisessä päivityksessäni unohtui muuten mainita kaksi viime vuoden parhaisiin lukukokemuksiin noussutta teosta. Ne on kyllä ihan pakko mainita.
Jaakko Yli-Juonikas:Jääasema Kooma Yli-Juonikkaan erilaisilla lajityypeillä leikittelevän ponikirjasarjan neljäs osa on yhdellä kertaa lanu-scifi-parodiaa ja arvoituksen muotoon viritetty oulipolaisehko rakennekokeilu. Lukiessa irtosi monet hörönaurut; ja suuri ihastunut ”Wau!”, kun teoksen arkkitehtuuri jossain vaiheessa hahmottui.
Jukka Viikilä:Taivaallinen vastaanotto Tämä romaani on Finlandia-palkintonsa ansainnut (vaikka oikeasti se olisi tuolla kertaa kuulunut minulle). Kirjan edetessä Viikilä kehrää näennäisen irrallisten fragmenttien villoista punaisia lankoja ja tuo ihan uusia kierteitä autofiktion muotoon. Erityisesti minua viehätti Taivaallisen vastaanoton viisto suhde sen sivuilla kuvattuun romaaniin, Taivaalliseen vastaanottoon.
Yksittäinen kirja ei useimmiten muuta lukijaansa kovin suuresti. Parhaimpienkin teosten vaikutus tuppaa olemaan pelkästään esteettinen, tai sitten kansien välistä tarttuu mietittäväksi ajatus tai pari, ja sen jälkeen kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.
Kirjoittajaansa teokset luullakseni tekevät isomman vaikutuksen. Käsikirjoituksen, sen aiheen ja muodon parissahan joutuu viettämään pitkiäkin aikoja. Ja karkeistaen: mitä kunnianhimoisempi teos, sen enemmän sen kanssa saa tehdä töitä.
En sano, etteikö taustalla olisi muitakin vaikuttavia tekijöitä, mutta luulen, että Mykistyneen miehen kirjoittaminen on ollut iso syy siihen, että olen yhä vähemmän ilmaissut mielipiteitäni sosiaalisessa mediassa. Olen alkanut epäillä nettikirjoittelun mielekkyyttä: miksi esimerkiksi reagoida verkossa päivän tapahtumiin, jos tuhannet muut ovat jo hetkeä aiemmin kirjoittaneet suunnilleen sen näkemyksen, jonka itsekin esittäisin? Eiköhän se ajatus ole jo kuultu? Eikö se ajatus ole jo toiston myötä muuttunut itsestäänselvyydeksi?
Minulta on esimerkiksi kysytty, mitä mieltä olen Putinin sodasta Ukrainassa. En olisi halunnut vastata, sillä jouduin toistelemaan – ainakin omasta mielestäni – itsestäänselvyyksiä. Mitä lisäarvoa mielipiteeni maailmaan toi? En tällä tietenkään tarkoita, etteikö Putinin hyökkäystä tulisi selväsanaisesti tuomita – vaan että se on jo tuomittu.
Huomaan myös alkaneeni pitää useimpia niistä, joilla on vahvoja mielipiteitä joka päivälle, jokseenkin typerinä. (Ainakin, jos he edustavat suunnilleen omaa ikäluokkaani. Nuorison kai kuuluukin pitää mekkalaa.) Useimmat mielipiteet kun näyttäisivät olevan tavattoman heikosti perusteltuja, ja niiden esittäjillä ei mitenkään lähtökohtaisesti näyttäisi olevan kykyä tai halua arvioida oman ajattelunsa perusteita. Säännöstä on toki poikkeuksensa, sellaisia kuin vaikkapa Tiina Raevaara, joka onnistuu tuottamaan hyvin harkittuja ja järkeviä näkemyksiä erilaisista asioista hämmästyttävän tiuhaan tahtiin.
Luulen, että ”keskustelun” vähentäminen on henkilökohtaisella tasolla tuottanut hyvää tulosta. Kun en enää kovin usein ajaudu vääntämään asioista lukutaidottomien kanssa, voin aiempaa paremmin. Tunnen itseni levollisemmaksi.
Mutta nyt, katsellessani kulunutta vuotta, huomaan (tietyin varauksin) kaipaavani aikaa, jolloin olin uutterampi blogaaja. Tämä on vuoden 2022 kahdeksas blogaukseni, eikä näistä kahdeksastakaan läheskään jokainen ole erityisen merkityksellinen. Tämäkin kirjoitus on ollut tähän mennessä pelkkää oman navan kaivelua.
Mennään siis asiaan. On kirjoja, joista olen halunnut sanoa jotain, mutta kun olen riittävän pitkään viivytellyt, halu on laantunut. Onkin jäänyt kirjoittamatta. Ja sitten on jo päässyt unohtumaankin.
Tässä kuitenkin muutama vuoden parhaista lukukokemuksista. Lista ei ole kattava, mutta yö on jo pitkällä.
Dickson D. Despommier: People, Parasites and Plowshares Ällöttävän kiinnostava tietoteos ihmisen pitkäikäisistä loisista – ei siis mistään flunssapöpöistä vaan sellaisista, jotka asettuvat elimistöön vuosiksi. Trikiinejä, koukkumatoja, heisimatoja, suolinkaisia, ja niin edelleen. Anekdootteja, historiaa, seikkaperäisiä kuvauksia eliöiden lisääntymissykleistä ja siitä, miten ne manipuloivat isäntäänsä Homo sapiensia niin, että tämä ei pääse niistä eroon vaan jopa erityisesti auttaa niitä leviämään. Mutta voisimmeko oppia hyödyntämään loistemme konsteja itse? Pystyisikö piinaajiemme aseista takoa auroja? Loisto-opus!
John Fowles: Jumalten naamiot Suomentanut Erkki Haglund. Tämä romaani teki minuun valtavan vaikutuksen 25 vuotta sitten. Pakkohan siihen oli lopulta palata. Silloin joskus eläydyin kertojaan ja monmimutkaisiin juonitteluihin, joiden kohteeksi hän joutuu. Nyt luen ulkopuolelta. Runsas teos manipuloinnista, valheista ja viettelemisestä rönsyilee sotien, hallusinogeenien, hypnoosin, luokkayhteiskunnan, Shakespearen ja Alesteir Crowleyn maisemissa. Ajankuvakin on kiinnostava: 60-luvun lopulla kirjoitetussa romaanissa kertoja voi näemmä antaa ärsyttäville naisille avokämmentä ilman, että asiaa tarvitsee mitenkään problematisoida.
Frank Herbert: Dyyni Suomentanut Anja Toivonen. Nyt tulee mielipide: Villeneuven elokuva oli enimmäkseen kauheaa paskaa. Minua pyydettiin erääseen paneelikeskusteluun toistamaan tämä ajatelma, ja minähän suostuin. Paneelikeskustelu peruuntui, mutta siitä oli se hyöty, että taustatöinä luin kirjan. Olin minä se joskus lukiolaisenakin lukenut, mutta ne muistikuvat eivät enää olleet luotettavia. Mutta kirjahan oli oikein viihdyttävä!
Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista? Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Scifi-klassikon uusi suomennos rullaa paremmin kuin vanha. Ja tälläkin kertaa kirja on moniulotteisempi ja syvällisempi kuin sen pohjalta tehty elokuva (Blade Runner). Romaanin robotit on kirjoitettu hienosti ”outoon laaksoon”, ja Dickin yhteiskunnalliset ideat hipovat kajahtaneisuudessaan nerokkuutta.
Tanja Tiekso: Fantasma Kirjan mittaisessa esseessään Tiekso junailee ympäri Eurooppaa ja aukoo kasvien ja ihmisten välisiä suhteita. Matka alkaa Hildegardin kasvitutkimuksista ja etenee kohti yrttinoita Kirken salaisuutta, groteskia ja metamorfooseja. Matkakirjan maantieteellinen harhaileminen yhdistyy hienosti esseistiseen ajatuksen kuljeskeluun. Tunnelma: romanttinen.
Willy Kyrklund: Odysseuksen soutaja Suomentanut Kristiina Drews. Kyrklundin pienoisromaani on lähisukua Mykistyneelle miehelleni. Kummassakin antiikkiin sijoittuvassa kirjassa eksyillään vuosien mittaisella sotaretkellä, ja kummassakin suuri ja maineikas sotapäällikkö nähdään sivuhenkilön silmin hieman vähemmän mairittelevassa valossa. Erityisen herkullisesti kirjailija kuvaa Odysseuksen kohtaamisia Kirken ja Polyfemoksen kanssa. Kyrklund kuuluu kestosuosikkeihini: hänen tekstinsä onnistuu olemaan yhtaikaa hyvin älyllistä ja hyvin lihallisen-elävää.
Uudenvuodenlupaukseni: Jatkossa kirjoitan tätä blogia huomattavasti aiempaa useammin.
Suomuorakkaiden syötävyydestä on monenlaisia käsityksiä, joista kaksi suosituinta näyttäisivät olevan:
1) Nuoret männynsuomuorakkaat (Sarcodon squamosus) ovat syötäviä mutta vanhat liian kitkeriä, kun taas kuusensuomuorakasta (Sarcodon imbricatus) ei voi syödä ollenkaan. Tätä – meillä miltei virallista – näkemystä tukevat esimerkiksi Luontoportin, Suomen Luonnon ja Wikipedian artikkelit.
2) Suomuorakkaat ovat yleisesti ottaen pahan makuisia ja soveltuvat lähinnä värjäämiseen.
Jälkimmäisen väitteen tyrmääminen on helppoa.
Söin ensimmäiset suomuorakkaani Sveitsissä asuessani. Siellä sientä myytiin kuivattuna, eikä maussa ollut mitään vikaa. Löysin sientä myös runsaasti Jura-vuorilta, korkeudelta, jossa ei lainkaan kasvanut mäntyjä vaan ainoastaan kuusia. Myös nämä itse poimitut suomuorakkaat olivat oikein mainioita ruokasieniä.
Mutta miten meidän tulisi suhtautua ensimmäiseen väitteeseen, siihen että vain männynsuomuorakkaat ovat kelvollisia ruokasieniä?
Puusto viittaisi siihen, että vuorilta poimimani sienet olivat… hyvänmakuisia kuusensuomuorakkaita. Mutta eipä edetä liian nopeasti.
Pelkästään Suomessa kasvaa neljää eri suomuorakasta (Sarcodon): männyn- ja kuusensuomuorakkaita, roso-orakkaita (S. scabrosus) ja silo-orakkaita (S. leucopus). Näistä silo-orakasta ei tosin helposti sekoita muihin mainittuihin. Maailmalla suomuorakkaita tunnetaan ainakin 37 tai jopa 49 lajia luokittelusta riippuen. Usein lajien varmaan erotteluun tarvitaan mikroskooppia, joten tarkkaa lajimäärittelyä en keräämilleni sienille voi noin vain tehdä.
Männynsuomuorakas väärin päin
Ranskankielinen Wikipedia kertoo kuitenkin, että kuusensuomuorakas (S. imbricatus) on väkevän makuinen, sveitsissä erittäin suosittu ruokasieni, jota käytetään esimerkiksi etikkasäilöttynä racletten kanssa tai jauhettuna maustesienenä. Purevaan makuun viittaa maininta, että sienijauhetta olisi sodan aikana käytetty pippurin korvikkeena.
Ristiriidat kuusensuomuorakkaan syötävyystiedoissa on usein selitetty sillä, että eurooppalaisessa kirjallisuudessa männyn- ja kuusensuomuorakkaita on pidetty samana lajina, jotka on opittu erottamaan toisistaan vasta 90-luvulla. Tämä selitys ei ole aukoton, eikä etenkään täsmää kuusensuomuorakkaan kansainvälisen arvostuksen kanssa.
Tämä oli jo sen verran vanha yksilö, että sai jäädä metsään.
Pelle Holmbergin ja Hans MarklundinSieniopas (Suomen oloihin soveltaen suomentanut Maija Rantala, Otava, 1999) erottaa nämä kaksi lajia toisistaan mutta pitää niitä molempia syötävinä: ”Huom! Suomuorakasta on kaksi, ulkonäöltä toisiaan muistuttavaa muotoa, ruokasienenä samanarvoista lajia. Yllä oleva lajikuvaus koskee muotoa, joka on kuusen seuralainen.” Sienen alhaista arvostusta meillä päin selitetään historiallisilla syillä: ”Toisen maailmansodan aikana suomuorakkaan käyttö ruokasienenä lisääntyi. Kun oli paljon säännöstelyä, oli pakko käyttää mielikuvitusta ja tehdä niin kuin sanonta kuului: ’Otetaan sitä mitä on.’ […] Suositeltiin varmoja sieniä kuten suomuorakasta. Suomuorakkaan etuihin kuuluu suuri koko, maltoisuus ja hyvä säilyvyys tuoreena. Lisäksi se on helppo tuntea. Sodanajan leima on kuitenkin jättänyt jälkensä suomuorakkaaseen. Useimmissa sodan jälkeen ilmestyneissä sienikirjoissa se saa harvoin arvostusta ruokasienenä. Tämän kirjan tekijäin mielestä suomuorakas on käyttökelpoinen ruokasieni hyviin aterioihin, jos se poimitaan riittävän nuorena ja valmistetaan oikealla tavalla.”
Samoilla linjoilla ollaan jokseenkin kaikkialla muuallakin maailmassa: niin männyn- kuin kuusensuomuorakaskin ovat syötäviä, niilläkin sivustoilla, joilla lajit erotetaan toisistaan.
Englanninkielisen Wikipedian mukaan kuusensuomuorakas on syötävä, joidenkin raporttien mukaan kitkerä mutta toisten mukaan herkullinen. Artikkelissa esitetään epäilys, että kitkerät yksilöt ovatkin olleet joitakin muita sieniä. Myöhemmin todetaan, että vanhojen yksilöiden kitkeryydestä pääsee eroon ryöppäämällä.
California Fungi-sivustolla esitetään, että kasvupaikallakin on väliä: vuoristossa kuusensuomuorakkaasta kasvaa maittavampia kuin rannikolla.
Kuivurillinen orakkaita
Olen viimeisten viidentoista vuoden aikana kerännyt suomuorakkaita niin mäntyjen kuin kuustenkin juurelta. 20 cm läpimittaiset itiöemät olen vielä poiminut matkaan. Sieni on useimmiten aivan toukaton ja puhdas ja suutuntuma miellyttävä. Todettakoon, että olen Suomessa muistaakseni aina säilönyt sienet kuivaamalla ja liottamisen jälkeen olen puristanut liiat vedet pois. En tiedä, mutten pidä mahdottomana, että tämä käsittely olisi jotenkin yhteydessä siihen, etten koskaan, ikinä milloinkaan ole saanut suuhuni kitkerää suomuorakasta. Maku on kyllä voimakas, ja parhaiten sieni sopii mielestäni esimerkiksi pataruokiin ja pizzoihin.
Jukka Laajarinne 